Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Näin tosi pahaa unta. Isi ja äiti oli semmoisessa laivahyttihotellissa, jossa oli tulipalo. Serkutkin oli siellä ja kaikki sukulaiset. Ajoin kolmipyörällä parkkipaikalla, jossa ei ollut parkkiviivoja. Joku nainen ampui päin hotellia. Ja sen miehellä oli pommi... 

- Älkää ampuko äitiä, isiä, serkkuja, tätejä ja setiä!

- Turpa kiinni tai ammutaan sinut! huusi nainen ja osoitti pyssyllä. Ajoin kolmipyörällä karkuun...

(Hotelli (4-v.)

Vain pahaa unta, Ville Tietäväisen ja hänen tyttärensä Ainon yhteistyönä syntynyt teos perustuu Ainon 3-6 -vuotiaana näkemiin painajaisiin. Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet unet, ja unien sisältö kerrotaan lyhyesti - juuri siten kuin unista kerrotaan, jos niistä saa enää kiinni valveilla ollessa. Unia kehystävät isän tekemät sarjakuvat tilanteista, joissa unia käsitellään, kun unet pelottavat ja kun niiden kanssa eletään hereillä. 

Vavahduttavaa teosta lukiessa mielen läpi risteilee monenlaisia ajatuksia: Mistä nämä pahat unet tulevat lapsille? Ovatko ne todella näin pahoja? Mistä lapset saavat tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu? Pommit, pyssyt, tulipalot. 

Meillä ei ole kotona telkkaria, joten meillä eivät näy uutisten kuvat katastrofeista, mutta tottakai meilläkin me vanhemmat puhumme niistä, vaikka yritämmekin välttää niitä lasten kuullen. Silti esimerkiksi Nairobi, meidän entinen ja toivottavasti vielä myös tuleva kotikaupunkimme ja sen ostoskeskusdraama olisi saattanut joutua lasten korviin. 

Vaikka eivät pelon aiheet tietenkään yksinomaan mediasta tai maailman katastrofeista tule. Osa Ainonkin painajaisista on ihmiselle ihan luontaisia pelkoja, kuten yksin jääminen tai läheisten menettäminen. Entä mielikuvituksen luomukset - pelottavat otukset, eläimet, örkit, mistä mielen syövereistä ne lapselle tulevat?

Oli unien lähde mikä hyvänsä, kirja onnistuu tavoittamaan katoavan unimaailman ja sen absurdiuden rehellisesti ja hämmästyttävän tarkasti. Lukijalle tulee mielikuva, ettei mitään jätetä pois, vaan näemme Ainon unet juuri yhtä järkyttävinä kuin ne lapselle olivat. Kuvitus on hurjaa, ja kirjan sirpalemainen toteutus korostaa unien hyppelehtivyyttä. En voi kuin ihastella, miten hyvin isä ja tytär ovat vanginneet unet kuviksi ja pieniksi tarinoiksi! Kirjassa näytetäänkin, miten Aino ei aluksi halunnut kertoa unistaan, mutta oppii pikkuhiljaa avatumaan niistä.

Aiheiden synkkyydestä huolimatta kirja ei missään nimessä ole synkkä, vaan yhtäaikaa järkyttävä ja ravisteleva, huvittava ja hihityttävä, helposti samaistuttava sekä koskettava. Vedet tulevat silmiin monessa kohdin. Ja on hirveän mielenkiintoista lukea, millaisia unia lapsilla voi olla. Kirjan jälkeen tekee mieli ottaa lapsi syliin ja kuunnella tarkasti, mikä kaikkea tämän päässä liikkuu, sillä melko varmaa on, että jos kuuntelee tarkasti, yllättyy aina.  

Juuri koulun aloittanut tyttäreni ennen kaikkea huvittui unien absurdeista käänteistä, mutta ei ole halunnut palata kirjaan muutaman lukukerran jälkeen. Ehkä siinä on vielä liikaa asioita, joita hän ei osaa käsitellä, tai sitten hän ei samaistu tarinoihin, kuka tietää. Toisaalta mm. Lumiomenan blogissa kirja kiehtoi lapsilukijaa kovasti. 

Kuvitusta on vaikea pukea yhdeksi sanaksi. Uudenlaista, ainutlaatuista lasten kuvakirjoissa, sarjakuvamaista. Isän ja tyttären yhteistyössä kahdenlainen taide yhdistyy tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aiemmin lastenkirjoissa. Pidän kovasti siitä, miten lapsen ääni ja kädenjälki saa tilaa kirjassa. Kirjahan kuitenkin on myös lastenkirja. Uskon, että lasten kirjoittamat tai kuvittamat kuvatkirjat voisivat tuoda kenttään jotain aivan uutta ja virkistävää, ja ihailen sitä, miten Tietäväinen on kunnioittanut tyttärensä ja lasten maailmaa niin paljon, että on tehnyt siitä kirjan, ja on malttanut olla muuttamatta (ainakaan lukijalle näkyvästi) sitä mihinkään suuntaan. 

Kuvituksessa on mukana lähes huomaamattomasti myös unisymboliikan selityksiä, jotka voi jättää lukemattakin (ääneen). 

Kirjan sirpaleisuus voi nimittäin tehdä lukemisesta haastavaa - huomasin, että mummoni oli lähes mahdoton lukea kirjaa ääneen lapsenlapsenlapsilleen, sillä hän sekoitti unien symboliikkaa, otsikoita ja sarjakuvia sujuvasti keskenään, minkä vuoksi kuului jatkuvasti: "mummo, älä lue sitä!"

Lapsen suosikki on muuten seuraava painajainen:

Muurahaispesä (3-v.) 

Näin kamalaa unta. Isi istui vahingossa muurahaispesään. ... kolme kertaa!

Isi ei tajunnut, vaikka yritin huutaa.

Se puhui vaan puhelimessa! Onneksi ne oli mustia muurahaisia.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan yhdessä lapsen kanssa, mutta oikeastaan kirja on hyvin avartava ihan vain aikuisellekin! Lapselle kirja voi tarjota upean tavan lähestyä omia syvimpiä pelkojaan, joista ei ehkä osaa puhua kenellekään.

Vain pahaa unta on ollut esillä lukuisissa blogeissa (mm. Mari A:n kirjablogissa, Erjan lukupäiväkirjassa, Kirjainten virrassa), arvioissa ja haastatteluissa (mm. Lapsen Maailman lokakuun numerossa), ja kirjalla on oma facebook-sivusto. 

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Kustannus: WSOY 2013

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
Kuvitus: Martina Matlovicova
Kustannus: Teos 2013

Oli kaunis kesäpäivä. Juha toivoi pääsevänsä vihdoin uimaan, mutta isolla isällä oli eri suunnitelma: "Sukset jalkaan ja ladulle!"

Juha ei pitänyt hiihdosta, mutta ison isän mielestä tosimiehen tuli liikkua vain hiihtämällä. Niinpä Juha laittoi kuuliaisesti sukset jalkaan ja laahusti tarmokkaasti etenevän isän perässä. Kun sivakoija katosi korpeen, Juha jäi kerämään metsämansikoita. Yhtäkkiä hänen vieressään seisoi havunoksaa mutusteleva koala. 

Juuri näin hassuja ovat sadut Alexandra Salmelan uudessa satukirjassa Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Monesti ne alkavat suhteellisen "normaalisti", mutta jatkuessaan villintyvät syvälle mielikuvitukseen ja päätyvät jättäen pään hieman pyörälle. Siis mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan? Lapsikorjaamo, Äänisyötär, norsuäiti, hajamielisen isin pää jalkapallona?

Aluksi pidin satuja satunnaisena mielikuvituksen lentona, mutta tarkemmalla lukemisella aloin nähdä paljon muutakin. Ensinnäkin niissä on myös vakavia säikeitä: isomman (!) kiusaamista, aikuisten ikävää paheksuntaa, roskaamista, aikuisten lapsiin kasaamia toteutumattomia toiveita. Mutta sitten on myös sulaa hulluttelua, hirviöiden pomppimista pilvivuorilla tai hajamielisen isän kadonneella päällä jalkapalloilua. Jotkut sadut muistuttavat vanhoja klassikoita, Liisa Ihmemaata tai Hannua ja Kerttua, mutta tietenkin täysin sekoitettuina ja uudenlaisina. Ristiriitoja hahmojen välillä voi välillä olla vaikea tunnistaa hassuttelun alta, ja tämän vuoksi ne ovatkin moniulotteisia. Joku lapsi voi samaistua satuihin, toinen ottaa ne vain vinkeinä tarinoina.

Saduissa on hirveästi yllättävää ja hullunkurista, mikä haastaa aikuisen kaavamaisen ja normitetun ajattelun hyvin tehokkaasti. Näitä satuja kannattaakin kokeilla, jos haluat rikkoa rajoja ja kaavoja! Itselleni ne aiheuttivat juuri tästä syystä aluksi nikottelua "liian epärealistisina", enkä ihastunut heti. Vaadittiin toistakin lukukertaa ja niiden maistelua kunnolla, ja piti myös kyseenalaistaa itsensä - satuhan voi olla millainen vain. Sadussa voi ja saa tapahtua ihan mitä vain! Kun tämä oli selvitetty, kirja, tai ainakin muutamat sadut hurmasivat minut tyystin.

Itse koin puhuttelevimmaksi sadun kahdesta äidistä, jotka ovat erilaisia ja hassuttelevia - tykkäävät leikkiä ja pukeutua kirahvi- ja norsupukuun. Alussa kirahviäidin lasta hävettää, että äiti on taas pukeutunut hassuksi, kunnes hän huomaa, ettei tämä ole ainoa. Viimeinen satu kertoo siitä, miten työ on muuttanut norsuäidin tylsäksi ädiksi. Onneksi norsuäiti kuitenkin palaa kuvioihin, tietysti hyvin oudolla tavalla. Kirjan tekijä, Alexandra Salmela kertoo kirjassa itse toivovansa, että maailmassa olisi "vähemmän tyhmiä aikuisia". Kirjan luettuani toivon kieltämättä itsekin, että a) osaisin itse hullutella useammin lasten kanssa (tai ilman) ja että b) aikuiset ylipäätään ottaisivat elämän vähän rennommin ja nauttisivat enemmän. Myös satu äidistä vuoristoradassa oli ihana (kuva keskellä).

Pituudeltaan sadut ovat lyhyitä, puolentoista aukeaman mittaisia, ja loppu niissä on onnellinen, niissä on ystävyyttä, aikuisen ja lapsen välistä läheisyyttä, erilaisuuden hyväksyntää.

Entä miten kirja kolahti lapsiraatiin, 7- ja 6-vuotiaisiin kuulijoihin? Suurin osa saduista kirvoitti paljon naurua ja kommentteja kuten "hassu! kiva", toisten jälkeen jäätiin ihmetteleviksi. Paras satu heistä oli sellainen, jossa hajamielinen isä hukkaa päänsä, ja se löytyy jalkapallokentältä lasten jalkapallona. Oli hauskaa seurata, miten he kuuntelivat ensin hiljaisina ja epävarmoina, sitten riemastuneina.

Kirjan kuvitus on slovakialaisen Martina Matlovicovan käsialaan, ja se lumosi minut täysin, ennen kaikkea värikkäiden ja mielikuvituksellisten kokosivun kuviensa takia. En ollut aiemmin tutustunut Matlovicovan kuvitukseen, mutta toivottavasti sitä nähdään lisää!

Kielestä vielä sen verran, että se on tätä päivää - Salmela ei vierasta sanoja kuten ärtsy, puskapissi, ällö, mutalöllö, pöpelikkö. Nämä sopivat tarinoihin.

Kirjan luettuani päätin muistaa pukea useammin päälle hassun äidin roolin (sitä paitsi elämä on paljon hauskempaa niin!), järjestellä kotona vähän vähemmän ja muistaa heittäytyä. Hulluttelua ja kivoja leikkejä kaikille teillekin!

Tähtiä 

lapsilta 5 / 5

aikuiselta 4 / 5

Sivar Ahlrudin etsiväkaksoset

Sivar Ahlrud: Agenttiarvoitus (Agentmysteriet 1944, uudelleenjulkaistu 1968)
Kustannus: Karisto 1974
Suomennos: Eliisa Soirila

Sivar Ahlrud: Luola-arvoitus (Grott-mysteriet 1964)
Kustannus: Karisto 1978
Suomennos: Sirkku Lehmusvaara

Onko joku muu rakastanut ruotsalaisen kirjailijanimimerkki Sivar Ahlrudin hahmoja, punatukkaisia etsiväkaksosia Klasia ja Görania, sekä heidän sivistynyttä, tukholmalaista älykköserkkuaan Hubertia eli Hubbea, kuten kaksoset häntä tämän vastenmielisyydeksi kutsuvat?

Minulla sarja kuului lapsuuden, tai nuoruuden lemppareihin, mm. Lottien, Kolmen etsivän, Salaisuus-sarjan, Dana-tyttöjen ja Neiti Etsivän ohella. Löysin muutaman etsiväkaksoskirjan kirjaston poisto- ja kierrätyshyllyistä, ja innostuin nyt vihdoin lukemaan ne. Itse asiassa odottelin pitkään (puoli vuotta? Vuoden?) ennen kuin rohkaistuin tarttumaan niihin. Niiden lukeminen tuntui jotenkin vaikealta - ehkä paluulta teiniksi? Tai ehkä pelkäsin, että pitkästyn ja ihmettelen, miten ikinä olen jaksanut lukea niitä.

Miten kävi, noin 25 vuoden tauon jälkeen? No, en ainakaan pitkästynyt, sillä Klasin ja Göranin kanssa elämä ei selvästikään tule tylsäksi. Oikeastaan ihmettelin, miten hyviä kirjat olivatkaan!

Toinen kirjoista, Agenttiarvoitus, on ilmestynyt alunperin jo 1944, ja uudelleenjulkaisuna 1968, joten tarinassa on paljon tosi viehättävää ajankuvausta paitsi Tukholmasta, myös ajalta ennen tietokoneita ja kännyköitä, silloin kun käsikirjoitukset tehtiin kirjoituskoneella ja ainoa kappale oli ainoa kappale. Tarinassa hassun kirjailijan käsikirjoitus sekä itse kirjailija varastetaan, koska käsikirjoituksessa kuvaillaan eräs rosvojoukkio kovin epäsuotuisasti, ja rosvot haluavat kirjailivan parantelevan tekstiään. He ovat koukussa lakuveneisiin, pukeutuvat hassuihin väriyhdistelmiin ja muistuttavat vanhoja tv-filmien ganstereita.

- Miksi olette kuvailleet minua kaljupäiseksi kuin biljardipallo - aivan niin kuin itse olette, saanen huomauttaa - vaikka minulla on mustat, luonnonkiharat hiukset...
Herra Berger sai omistaa kokonaisen sivun luonnonkiharoille hiuksille, huolimatta siitä, että Terävä Johnin omat hiukset olivat muutama harittava suortuva, jotka turhaan yrittivät peittää pyöreän kaljun. 

Toisella kertaa oli Nokan vuoro.  

- Vai niin, herra Berger, oletteko sitä mieltä, että uskollinen apulaiseni Nokka näyttää syyhyläiseltä rotalta, se ei todellakaan ole kiltisti, vai mitä Nokka.
Tämä mutisi jotakin ja mutusteli lakritsiveneitä vilkuillen luihusti Bergeriä ja kaivellen kynnenalusiaan tikkarila. 

Toinen kirjoista, Luola-arvoitus, ilmestyi ensimmäisen kerran 20 vuotta Agenttiarvoitusta myöhemmin, 1964, ja jotenkin se onkin melko erilainen. Perusvireeltään se on yhä harmiton ja viaton, ja roistot, jotka eivät lopulta edes ole roistoja, ovat kovin vaarattomia, mutta muuten koin ympäristön paljon jännittävämmäksi, paikoin jopa kihelmöiväksi. Onko muita ahtaanpaikankammoisia kuin minä? Tässä sitä kammoa koetellaan oikein olan takaa, kun Hubert eksyy erittäin ahtaisiin kallioluoliin, joista ei ole pääsyä kuin taaksepäin, kohti tuntematonta, vuoren sisustaa...

Hengittäminen oli vaikeinta. Heti kun hän vähänkin kiihtyi, rintakehä aivan kuin rypistyi kokoon, eikä hän saanut ilmaa. Yksitoista kaksitoista kolmetoista, tukehdun, ellen rauhoitu...
Hetken tuntui jo paremmalta, mutta sitten hän yritti ponnistaa uudelleen, ja tämä pieni voimainkoetus sai hänet tuntemaan melkein tukehtumistuskia. Kaivoskuilun vankina, tuhansia tonneja graniittia ylöpuolella, suljetussa kiviarkussa, voimatta liikuttaa muuta kuin käsiä ja jalkoja. 

Hrrr!

Luola-arvoituksessa kuvataan muuten myös kiinnostavasti muutamaa suomalaista mystisiksi vanhan kansan ihmisiksi, joilla on vahva yhteys luontoon ja jotka mongertavat kummallista kieltään pimeässä torpassa.

Kirjoissa oli hauskaa paitsi tapahtumarikkaat, humoristiset tarinat, myös henkilöt: älykäs, totinen ja järkevä Hubert, jota on siunattu uteliailla, impulsiivisilla ja monin tavoin varmasti vähän rasittavilla serkuilla, Klasilla ja Göranilla. Myös miljöön yksityiskohtien runsaus, kepeys ja mielikuvituksen lento, sekä paikoin melkoinen tiedonmäärä tekevät kirjoista hauskaa luettavaa.

Eli samoin kävi kuin nuorenakin... koukkuun jäin! Taisin jopa nähdä unta viime yönä, että löysin kotoa vielä yhden etsiväkaksoskirjan, mutta tänään sitä ei sitten ollutkaan missäään. Iso pettymys!

Nyt seuraavaksi mietin, joko voisin lukea Agenttiarvoituksen ekaluokkalaiselle... Periaatteessa kyllä, sillä kirjassa ei ole mitään pelottavaa - esimerkiksi Ronja Ryövärintytär on monin kerroin vahvempi, dramaattisempi tarina, ja jos olemme lukeneet sen jo kahdesti viime vuosien aikana, niin varmasti nämäkin sopisivat. Itse muistelen lukeneeni näitä ehkä yli 10-vuotiaana?

Wikipedia muuten kertoo paljon mielenkiintoista kirjasarjasta: Sivar Ahlrud -taiteilijanimi on yhdistelmä kahden kirjailijan nimestä ja persoonasta, nimittäin Ivar Ahlstedtista ja Sid Roland Rommerudista, joista Ahlstedt kirjoitti kirjoja vuoteen 1967 kuolemaansa saakka, ja Rommerud vuoteen 1974. Jälkimmäisen kuoltua 80-luvulla sarja kasvoi vielä neljällä, kolmen eri kirjailijan teoksella. Kaikkinensa sarja kuuluu 80-luvun Suomen suosituimpiin nuortenkirjoihin, sillä suomennokset laahasivat ajallisesti selvästi alkuperäiskirjojen perässä.

Muistatko kaksoset? Piditkö? Ehkä pitäisit vieläkin! Hauskoja lukumatkoja menneisyyteen kaikille!

Sarjasta on kirjoitettu myös mm. tässä ruotsinkielisessä blogissa.

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö
Kuvitus: Mika Launis
Kustannus: Maahenki 2009

Syysmyrsky raastoi metsää, puut natisivat ja tarttuivat juuristollaan maahan entistä lujemmin kiinni. Niiden latvukset taipuivat kaarelle ja ponnahtivat takaisin, kunnes uusi tuulenpuuska taas kiskaisi ne hetkeksi mukaansa. Hentojen oksien päissä kieppuivat kävyt ja siemenet kaikkiin suuntiin, nauttivat heilumisesta ja tunsivat sisäänsä kätketyn voiman, joka odotti hetkeä päästä purkautumaan. 

Kuusen siementen lähtö on tarttunut mukaani kirpputorilta. Kirjoittaja Erkki K. Kalela oli paitsi metsäntuntija ja metsätieteen professori, myös satujen lukija, mikä käy ilmi hänen lastensa kirjoittamista saatesanoista. Minusta se oli mielenkiintoinen lähtökohta sadulle. Pidän myös Mika Launiksen kuvituksesta.

Satu vie lukijan yhden vuoden kiertoon ja kertomukseen kävyn elämästä. Käpy kasvattaa ja suojelee kasvattejaan, siemeniä, suomujensa lomassa. Malttamattomina ne odottavat jo pääsyä maailmalle, mutta ensin niiden on nukuttava pitkä talvi ja odotettava oikeaa hetkeä, kun aurinko paistaa ja tuuli kantaa ne juuri oikeaan paikkaan, sinne minne käpy on neuvonut. Innokkaiden koivujen tai isojen kuusivanhusten lähelle, sillä siellä on nuoren kuusentaimen hyvä kasvaa. Sitten on kävyn hyvä huoahtaa ja siirtyä lepoon, kun se on täyttänyt elämäntehtävänsä.

Satu on inhimillistetty luonnonkuvaus, joka tekee luonnon tutuksi uudella tavalla, kertomalla, miten puut lisääntyvät ja miten ne kasvavat. Ennen kaikkea se on kuitenkin kuvaus elinkaaresta. Lasten kasvattamisesta, heidän päästämisestään maailmalle, heidän matkantekonsa huolekkaasta seuraamisesta. Juuri tästä syystä kirja tarjonnee paljon tartuntapintaa monelle. Miten mieli huolesta sykkyränä huolehtii, jos lapsi lähteekin väärälle tielle, vaikka on yrittänyt antaa parhaat neuvot matkaan.

Satu on myös kaunis kertomus vanhenemisesta ja väsymisestä, ja se tuo lohtua myös kuoleman pelkoon. Mieleeni ei ainakaan heti tule satua, jossa kuolema olisi kuvattu yhtä kauniisti.

Kun luonto syksyn kourissa jälleen tuntui kuolevan, kun lunta hiljalleen alkoi sataa, tiesi käpy kasvattiensa saavan lumen helmassa turvallisen olon. Silloin se hellitti otteensa, liukui hiljalleen oksia myöten ja niiden välitse maahan pehmeään sammaleeseen, hautautui sammalten sisään, huokasi ja tunsi olonsa raukean hyväksi. Lumi peitti sen vähitellen ja se nautti hiljaisuudesta, levosta ja rauhasta. Se tiesi täyttäneensä tehtävänsä hyvin ja oli jälleen päässyt mahdollisimman lähelle kasvattejaan.

Kertomuksessa on surumielinen ja haikea vivahde, onpa mukana hieman kyynisyyttäkin elämän hankaluudesta. Näistä syistä en lukisi kirjaa vielä esimerkiksi 7-vuotiaalle, vaan selvästi vanhemmille koululaisille, avuksi vaikkapa elämänkierron pohtimiseen. Oikeastaan kirja ei olekaan mitenkään erityisesti lastenkirja, vaan satu kaikille, joka sopii moneen tilanteeseen.

Miljöönä metsä ja kuusi sopivat tarinaan erinomaisesti ja keventävät muuten mietteliästä, paikoin raskasta teemaa. Mika Launiksen kuvitus tukee toisaalta inhimillistettyä tarinaa ja toisaalta antaa mielenkiintoista, yksityiskohtaista tietoa kuusen lisääntymisestä aina siementen ulkonäöstä nuoreksi kuuseksi kehittymiseen saakka.

Erkki K. Kalela on kirjoittanut viehättävän, ajattoman sadun 60-luvun alussa, eikä satu kärsi ajan kulusta tippaakaan.

Tähtiä: 3 / 5

Lapsen oma luontokirja

Suvi Vanhanen ja Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja

Kustannus: Minerva 2012 (6. painos)

70 s.

Kompostissa pienet harmaat otukset kipittävät kiireen vilkkaa koloihinsa. Ne ovat siiroja, kummallisia pikku äyriäisiä. – Minä luulin, että äyriäiset elävät vedessä! Miihkali kummastelee.  – Rapu ja muut äyriäiset elävätkin. Me siirat pärjäämme maalla. Olemme eläneet täällä jo dinosaurusten aikaan!

Suvi Vanhasen ja Laila Nevakiven Lapsen omassa luontokirjassa (Minerva 2012) lomittuvat viehättävällä tavalla satu – Miihkali-haltia ja hänen eläinystävänsä sekä seikkailut luonnossa – ja kiinnostavat, yllättävät tiedot eläimistä ja luonnosta. Kirjaan on kerätty vtarinoita ja tietoa puroista ja soista, tuntureista ja erämaista kasveineen ja eläimineen, ja tarinat on jaettu vuodenaikojen mukaan. Kirjassa käsitellään siis koko vuoden kulku ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia tarinoita luonnon tapahtumista. 

En esimerkiksi tiennyt, että suo on muistipaikka, johon on varastoitunut tuhansien vuosien aikana paljon tietoa luonnosta. Kuten puiden siitepölyä ja pähkinöitä 6 000 vuoden takaa, lämpimämmältä ajanjaksolta. Enkä sitä, että pölyttäjät, kuten perhoset ja mehiläiset, voivat aistia ultraviolettia, jolla ne paikallistivat mettä. Mökillä usein bongaamani hämähäkki, joka on varustettu isolla valkoisella pallolla peräpäässään, paljastuu kirjan sivuilla juoksuhämähäkiksi, joka on kova juoksemaan ja saalistaa punkkeja. Ja se pitkäkoipinen kesäiltojen lentelijä, joka eksyy usein sisälle pelottamaan yölampun valossa lukevaa, on nimeltään vaaksiainen, joka pystyy hädän tullen tiputtamaan jalkansa säästyäkseen saalistajalta, kuten kirjosiepolta.

Tuntuu, että omista biologian tunneista on jäänyt niin hataria muistijälkiä, että kirja pursuaa uutta tietoa yhtä lailla minulle kuin lapsellekin. Tieto on lomitettu tekstin lomaan niin, että ainakin meillä 7-vuotias liimautui tarinan ääreen hartaana. Toinen tekijöistä, Suvi Vanhanen, onkin biologi.

Kaikkinensa kirja oli kerrassaan nautinnollinen iltasatukirja, sillä luonnon ääreen on niin hyvä rauhoittua.

Tärkeässä roolissa on myös kaunis akvarellikuvitus, jonka ovat tehneet molemmat tekijät. Melkein joka sivulla on sekä maisemaa että yksityiskohtaisia kuvia eläimistä tai kasveista.

Huomio kiinnittyy myös rikkaaseen kieleen, mikä vielä korostuu ääneenluettaessa. On aina yhtä ihanaa törmätä lastenkirjaan, joka asettaa kielelle haasteita ja avaa mieleen maisemia!

Toukokuinen Kapustasuo litisee Miihkalin suokenkien alla. Jossain kaukana aamusumun takana huutelevat kurjet. Ruskeankirjavasta suosammalikosta pilkottavat tupasvillan keltaharmaat tähkät.

Uuii-uii. Khr. Khr, Miihkali ulisee ja korskahtaa lopuksi. Äänet saavat teeret uteliaiksi ja ne pyrähtävät katsomaan. Haltia hymyilee ja pysyy vaiti paikoillaan. Pian metsästä kuuluu töminää ja rasahtelua. Hirvi pysähtyy kuusten alle.

Tekijäkaksikolle on viime vuonna myönnetty Tietopöllö -palkinto luontoa käsittelevistä kirjoistaan. Palkintoraadin mukaan Suvi Vanhasen teksti opastaa "nuoria lukijoitaan havainnoimaan ja ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta ja kauneutta", ja kirjan herättävän samalla halua luonnonsuojeluun. 

Sarjassa on ilmestynyt myös Lapsen oma vesikirja (2009), Lapsen oma Petokirja (2010) ja Lapsen oma lintukirja (2012).

Kirja muuten houkuttaa lähtemään metsään ja suolle ja bongaamaan luonnosta kasveja ja eläimiä, joita kirjassa esitellään, joten ei muuta kuin hauskoja luku- ja metsäretkiä kaikille! 

Muokattu 16.5.2014

Muutama koulun aloituksen ja monikulttuurisuuden yhdistävä kirja

Maire Soiluva: Viivi tykkää koulusta

Kuvitus: Jutta Varjus ja lapset

Kustannus: Adoptioperheet ry 2009

Leena Virtanen: Xing ja sukulaiset

Kuvitus: Salla Savolainen

Kustannus: Tammi 2010 (2. painos)

Koulun alku voi herättää lapsessa kaikenlaisia ajatuksia ja mietteitä. Se voi nostaa pintaan kysymyksiä omasta taustasta tai menneisyydestä. Koulussa huomaa, että toiset oppivat nopeammin ja toiset hitaammin kuin toiset, ja että kaikki ovat taitavia eri asioissa. Kaikilla on erilainen perhe ja erilaisia mielipiteitä.

Näin voisi tiivistää kahden erilaisen kirjan yhtäläisyyksiä. Molemmissa kirjoissa, Xing ja sukulaiset sekä Viivi tykkää koulusta, päähenkilö aloittaa ekaluokan, ja hän on myös adoptoitu (Kiinasta). 

Kirjoja ei ole kuitenkaan missään nimessä suunnattu vain adoptoiduille, vaan ne sopivat kaikille. Etenkin Viivi tykkää koulusta käsittelee kaikenlaista erilaisuutta makumieltymyksistä lähtien. Monipuolisessa kirjassa mietitään myös mm. koulun arkea kokonaisuudessaan, opetellaan olemaan toisten kanssa, pohditaan hyvän naurun ja vahingonilon eroa, lasten erilaisia taitoja ja tutustutaan uusiin ruokalajeihin. Luokkaan mahtuu monenlaisia oppilaita ja taustoja.

Siinä missä Viivi tykkää koulusta –kirjassa kohdataan aiheita ja kysymyksiä etenkin ryhmänä ja koululuokan näkökulmasta, liikutaan Xingissä ja sukulaisissa pienen tytön pään sisällä: siitä, miten adoptoidun elämässä sekoittuvat lähtökulttuuri ja suomalaisuus, suomalaiset ja biologiset sukulaiset tai miltä tuntuu epävarmuus omasta taustasta. Sitäkin mietitään, miksi toisilla on erilaisia vauvakuvia kuin toisilla, ja miten Kiinassa käydään koulua.

Molemmissa kirjoissa on runsaasti kuvitusta. Xing-kirjan on kuvittanut Salla Savolainen, Viivin Jutta Varjus ja lapset. Molemmissa kuvituksessa erilaiset taustat nousevat voimakkaasti esille. Hyvä niin. Mitä enemmän lastenkirjojen kuvituksessa pääsevät esille erilaiset ihmiset, sitä itsestäänselvempää meille on kohdata erilaisuutta ympärillämmekin.

   

Joku on sanonut, että nykypäivän lapset pääsevät kohtaamaan niin paljon erilaisuutta koulussa ja päiväkodissa, että he ovat itse asiassa paljon taitavampia monikulttuurisia osaajia kuin me vanhemmat (pätee ainakin meidän kotinurkillamme). Monikultturinen tai interkulttuurinen osaaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lokeroi tai stereotypioi ihmisiä minkään ulkoisen perusteella, vaan tietää, että olemme yhtä aikaa erilaisia ja samanlaisia. Ja toisaalta on tietoinen oman taustan aiheuttamista ajatusmalleista tai ennakkoluuloista, joita väistämättä omaksuu.

Interkulttuurisia taitoja hiovat tehokkaasti myös molemmat kirjat. Viivi tykkää koulusta alleviivaa suvaitsevaisuutta jopa siinä määrin, että mietin monesti lukiessani sen olevan tarkoitettu ainakin yhtä lailla aikuisille ja opettajille työkaluksi asioiden pohtimiseen ja käsittelyyn luokassa. Suosittelen jos mietit näitä asioita ja kaipaat käsittelyyn tukea!

  

Summa summarum, hyviä ja kiinnostavia kirjoja, ennen kaikkea monitasoisuutensa vuoksi ja (monikulttuurista) hyväksyntää edistävinä. Etenkin opettajien ja kasvattajien kannattaa tutustua!

Tuula Kallioniemi & Jii Roikonen: Reuhurinne Aapinen

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne Aapinen

Kuvitus: Jii Roikonen

Kustannus: Otava 2013

Blogi on ollut pitkään hiljaa - suunnittelematta, kesän puskettua päälle ja elämän siirryttyä ulos, kaupungille ja mökille. Tietokone on kulkenut usein matkassa, mutta useimmiten se on ollut unohdettuna tulikuuman auton takakonttiin. Onneksi ei ole sulanut, ja kirjoittaminen, jota olenkin kovasti kaivannut, voi taas jatkua. :)

Meillä on kotona koulun aloittava 7-vuotias, joka ei vielä oikeastaan lue. Välillä halu oppia on ollut kova, ja paras harjoittelukirja tähän on ollut Tuula Kallioniemen ja Jii Roikosen kiva Reuhurinne Aapinen (Otava 2013). Siinä aukeamat on järjestetty aakkosittain, samoin kuin Tatun ja Patun oudot Aakkoset -kirjassa, mutta toteutus on kuitenkin ihan omanlaisensa.

Oikeastaan kirjassa on monta puolta: ensiksikin tarina 5-vuotiaan Eemelin ja ekaluokkalaisen Tötterön eli Suvituulin seikkailuista kyläkoulussa ja lähiympäristössä kylällä. Eemelin isä on koululla opettajana ja puuhastelee opettajanhuoneessa milloin minkäkin paperipinon kanssa. Kyläkoulumiljöö koululla pysähtyvine kirjastoautoineen oli äidistä muuten erityisen viehko tausta tarinalle!

Toiseksi joka aukeamalla on 9 pientä kuvakorttia, joissa on kuva ja sana. Ne taisivat olla tarinan ohella 7-vuotiaan mielestä parasta kirjassa - kuvien peittäminen ja sanan tavaaminen oli hauska tapa opetella lukemaan. Onneksi kortteja on paljon, äkkiseltä laskettuna noin 180, joten sanoja ei voi oppia kovin nopeasti ulkoa.

Itsekseen on hyvä tavata myös kirjan selkeitä puhekuplia lyhyine repliikkeineen. Tarjoakohan suomen kieli muuten erityistä vaikeampia haasteita pitkine sanoineen lukemaan opetteleville pikkukoululaisille? Kuten tämän tapaiset lausahdukset: “Höh. Löllössä mönkii tavallinen ötökkä.” J

Teksti vilisee myös joka aukeamalla paljon jotain tiettyä äännettä, mutta onneksi Kallioniemi on malttanut pysyä maltillisena ja teksti on luontevaa. Jii Roikosen kuvituksessa piilee lisäksi kirjaimeen liittyviä sanoja ja hassuja yksityiskohtia, ja lisäksi korttien kuvia voi etsiä aukeamalta. Jokaiselle jotakin siis. Ehkä kirjassa on vielä muitakin tasoja, joita en huomannut.

Kaikkinensa kirja on vähän kuin kovakantinen puuhakirja. Oman kirjaimenkin saa kirjoittaa joka aukeamalle.

7-vuotias tykkäsi Reuhurinteen aapisesta: “Tämä on hyvä koska siitä voi oppia lukemaan, ja noi kortit ovat kivoja. Ja tarina on hauska!”

Lukijakunnaksi sopinevat etenkin 5-8-vuotiaat.

Itselleni ennnestään tuntemattomassa Reuhurinne-sarjassa on ilmestynyt paljon muutakin, kuten puuhakirjoja sekä suomeksi että englannin opetteluun. Kannattaa tutustua myös Reuhurinne-sivustoon. 

Aurinkoista koulunaloitusta kaikille pienille ja isoille lukijoille!