Yksilöllinen nimikirja lapsen nimestä

Tiina Walsh: Poika, joka unohti nimensä
Kuvitus: Anni Virta
Kustannus: Kirjasiskot Oy 2016
Lyhyesti: Lukijalle räätälöity kirjanen, jossa etsitään oman nimen kirjaimia hassujen hahmojen avulla. Toisten auttamista, humoristisuutta ja oivaltamisen riemua hyödyntävä kirjanen sopii jo ihan pienille ensikosketukseksi kirjaimiin.

Pieni helppolukuinen kirjanen pojasta/tytöstä, joka unohtaa oman nimensä ja joka ystäviensä avulla onnistuu sen jälleen muistamaan, herättää varmasti riemua pienissä lukijoissa, sillä päähenkilön nimi on sama kuin LUKIJAN nimi.

Kirja siis tilataan Kirjasiskoista haluamallaan nimellä. Nimen kirjainten mukaiset hahmot auttavat poikaa / tyttöä muistamaan nimensä: Omppu-Orava, Loimu-Lepakko, Anso-Ambulanssi, Vinkku-Virtahepo - ja siihen tyyliin.

Mukana on myös hikotteleva Hikka-Hiiri sekä tämän taikabussi. Jokaisen hahmon luona poika ja Hikka-Hiiri kohtaavat pienen ongelman, joissa he pystyvät auttamaan. Ongelmat ovat lapselle helposti samastuttavia: yhdeltä on palikka hukassa, joku on hidas, kolmas ei pääse pomppaamaan tarpeeksi korkealle, neljäs ei löydä asua muotinäytökseen. Jutut puhuttelevat eri-ikäisiä lapsia. Tekstissä toistuva hikottelu naurattaa melko varmasti aika pieniä.

Ja varsinainen jujuhan on tosiaan se, että hahmojen nimistä, joita lukija pojan tai tytön kautta tapaa, muodostuu lukijan oma etunimi. Kirjaimista ei puhuta ennen kuin lopussa, ja kuvituksessakin ne leijuvat melko huomaamattomina, missä on puolensa: yllätysmomentti säilyy loppuun, ja tarina avautuu pienelle lukijalle jokaisella lukukerralla enemmän. Lopulta riemu voi olla melkoinen, kun kirjasta löytyykin juuri se oma nimi.

Anni Virran kuvitus on selkeää, värikästä ja yksityiskohtaista, hahmot ovat ilmeikkäitä ja lapsen on helppo lukea heidän tunteitaan. Kuvissa esiintyy lapsille sopivan tuttuja asioita.

Teemoina toinen toisensa auttaminen ja ystävällisyys kulkevat kautta kirjan.

Suosittelisin kirjaa etenkin pienemmille, noin kolmevuotiaasta ylöspäin, sillä se on juuri sopiva ensikosketukseksi kirjaimiin ja herättämään kiinnostusta kirjainten maailmaan. Myös isommille kirjasta löytyy tarttumapintaa, mm. oman nimen kirjoittamisen harjoittelua.

Ai niin, kehitysehdotus: Kuvituksesta voisi tehdä oman version myös tummaihoiselle lukijalle, etenkin kun pojan/tytön kasvot ovat niin keskeisessä asemassa osassa kuvia! Sellainen avaus olisi mahtavan ilahduttavaa!

Kirjaa on luettu myös Rosebath-blogissa.

Tiina Walsh: Poika, joka unohti nimensä
Kuvitus: Anni Virta
Kustannus: Kirjasiskot Oy 2016
Mistä: Arvostelukappale

Tuula Kallioniemi & Jii Roikonen: Reuhurinne Aapinen

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne Aapinen

Kuvitus: Jii Roikonen

Kustannus: Otava 2013

Blogi on ollut pitkään hiljaa - suunnittelematta, kesän puskettua päälle ja elämän siirryttyä ulos, kaupungille ja mökille. Tietokone on kulkenut usein matkassa, mutta useimmiten se on ollut unohdettuna tulikuuman auton takakonttiin. Onneksi ei ole sulanut, ja kirjoittaminen, jota olenkin kovasti kaivannut, voi taas jatkua. :)

Meillä on kotona koulun aloittava 7-vuotias, joka ei vielä oikeastaan lue. Välillä halu oppia on ollut kova, ja paras harjoittelukirja tähän on ollut Tuula Kallioniemen ja Jii Roikosen kiva Reuhurinne Aapinen (Otava 2013). Siinä aukeamat on järjestetty aakkosittain, samoin kuin Tatun ja Patun oudot Aakkoset -kirjassa, mutta toteutus on kuitenkin ihan omanlaisensa.

Oikeastaan kirjassa on monta puolta: ensiksikin tarina 5-vuotiaan Eemelin ja ekaluokkalaisen Tötterön eli Suvituulin seikkailuista kyläkoulussa ja lähiympäristössä kylällä. Eemelin isä on koululla opettajana ja puuhastelee opettajanhuoneessa milloin minkäkin paperipinon kanssa. Kyläkoulumiljöö koululla pysähtyvine kirjastoautoineen oli äidistä muuten erityisen viehko tausta tarinalle!

Toiseksi joka aukeamalla on 9 pientä kuvakorttia, joissa on kuva ja sana. Ne taisivat olla tarinan ohella 7-vuotiaan mielestä parasta kirjassa - kuvien peittäminen ja sanan tavaaminen oli hauska tapa opetella lukemaan. Onneksi kortteja on paljon, äkkiseltä laskettuna noin 180, joten sanoja ei voi oppia kovin nopeasti ulkoa.

Itsekseen on hyvä tavata myös kirjan selkeitä puhekuplia lyhyine repliikkeineen. Tarjoakohan suomen kieli muuten erityistä vaikeampia haasteita pitkine sanoineen lukemaan opetteleville pikkukoululaisille? Kuten tämän tapaiset lausahdukset: “Höh. Löllössä mönkii tavallinen ötökkä.” J

Teksti vilisee myös joka aukeamalla paljon jotain tiettyä äännettä, mutta onneksi Kallioniemi on malttanut pysyä maltillisena ja teksti on luontevaa. Jii Roikosen kuvituksessa piilee lisäksi kirjaimeen liittyviä sanoja ja hassuja yksityiskohtia, ja lisäksi korttien kuvia voi etsiä aukeamalta. Jokaiselle jotakin siis. Ehkä kirjassa on vielä muitakin tasoja, joita en huomannut.

Kaikkinensa kirja on vähän kuin kovakantinen puuhakirja. Oman kirjaimenkin saa kirjoittaa joka aukeamalle.

7-vuotias tykkäsi Reuhurinteen aapisesta: “Tämä on hyvä koska siitä voi oppia lukemaan, ja noi kortit ovat kivoja. Ja tarina on hauska!”

Lukijakunnaksi sopinevat etenkin 5-8-vuotiaat.

Itselleni ennnestään tuntemattomassa Reuhurinne-sarjassa on ilmestynyt paljon muutakin, kuten puuhakirjoja sekä suomeksi että englannin opetteluun. Kannattaa tutustua myös Reuhurinne-sivustoon. 

Aurinkoista koulunaloitusta kaikille pienille ja isoille lukijoille!