keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää?

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää? (Trotzkopf Nele 2012)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suomennos: Seija Kukkonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Äidin ja tyttären tahtojen taistelusta kertova kirja, jossa mitellään, kumpi saa päättää. Käsitellään myös lapsen tunteita, kuten pelkoa siitä, ettei äiti rakasta, ja suurta kiukkua. Selkeä kuvakirja monen ikäisille.

Äiti rypistää otsaansa.
"Sinun on vaihdettava vaatteet."
"Mutta en hal…"
"Ei mitään vastaväitteitä", sanoo äiti tiukasti. "Ole hyvä ja mene vaihtamaan vaatteet!"
Elli tietää että olisi viisainta totella äitiä. Mutta… "En halua lähteä. Eikä kastematonikaan halua. Ja sitä typerää mekkoa en ainakaan pue päälleni!"
Elli on keskellä hauskaa puuhaa, kaivamassa matoja, kun äiti haluaa lähteä kylään. Nyt heti! Elliä (luonnollisesti) ärsyttää äidin komentelu, ja kaiken huipuksi hänen pitää vielä pukea naapurin Maisan vanha (vauva)mekko päälleen. Matkalla äiti ja Elli mulkoilevat toisiaan.



Kylässäkään mikään ei suju. Ensin Elli sotkee lattian kuraisilla saappaillaan, sitten hän kaataa multakasan keskelle kahvipöytää esitelläkseen uuttaa ystäväänsä, matoa. Äiti hermostuu tästä niin että kippaa mullan matoineen päivineen ikkunasta ulos. Elli ryntää vaatehuoneeseen itkemään.


Sitten äiti tulee, ja kirjan paras kohta: sopu. 
"Minulla on ollut ihan kamala päivä!" sanoo äiti ja istuu Ellin viereen.
"Ensin oli töissä harmia ja sitten meni pesukone rikki."
Äiti ottaa Ellin kainaloonsa. "Se oli minulle liikaa. Sitten sinä et halunnut lähteä Pipsa-tädin luo. Etkä pukea päällesi mekoa etkä…"
"Niin, koska sinä päätit kaikesta", sanoo Elli.
"Totta", myöntää äiti hiljaa. "Minun olisi pitänyt puhua kanssasi."
Kuka saa päättää? on minusta jostain syystä melkein terapeuttinen kirja. Ensiksi siksi, että tunnistan (monesta paikasta) Ellin äidin tiukkuuden, vaatteista riitelyn, hoppuilun ja kylässä "vahtimisen". Toiseksi siksi, että Ellin ja äidin tyttären sopimistapa on ihana. Koska äiti myöntää olleensa väsynyt ja että päivä on ollut ihan kamala. Ja että hän teki väärin. Minustakin Ellin äidin käytös meni vikaan heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Ja silti tiedän sortuvani siihen itsekin: ilmoittamaan, että nyt lähdetään, pulinat pois ja vauhtia kinttuihin! Ja sitten menee hermot, kun lapsi ei tottelekaan.

Totta kai vanhemmat tekevät välillä väärin. Se on ok. Mutta läheskään aina niistä ei tajua puhua tai pyytää anteeksi, vaan harmi ja itku niellään pois, puolin ja toisin. Se ei ole ok. Kirja onnistuu tuomaan hyvin esiin lapsen tunteet ja tärkeyden. Lapsikin ansaitsee ja tarvitsee kunnioitusta.

Vahvana säikeenä kirjassa on myös kysymys siitä, kuka saa päättää asioista? Saako äiti päättää, mitä Elli pukee päälleen kylään? Saako äiti päättää, milloin lähdetään kylään? Saako hän päättää, että mato heitetään ikkunasta ulos? Entä saako Elli päättää, että pitää etanaa purkissa vangittuna? Kun Elli päästää etanan takaisin vapauteen, hän on hoksannut: ei tunnu hyvältä, kun omaa vapautta rajoitetaan.

Pidin kirjasta heti kun luin sen ensimmäisen kerran, samoin kuin toisesta, saman kustantamon (Suomessa Kustannus-Mäkelä, alunperin Annette Betz Verlag) saksalaisesta kirjasta, kiusaamisesta kertovasta Ollaanko kuitenkin kavereita? Kirjoissa on realistinen ja perinteinen kuvitus, joka on Manfred Tophovenin käsialaa. Ollaanko kuitenkin kavereita -kirja on näistä kahdesta koskettavampi, mutta onhan aihekin paljon vakavampi.

Molemmissa kirjoissa on sellaista arkipäivän realismia, että voin kuvitella niiden antavan lapselle tukea vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden tunteiden äärellä. Ollaanko kuitenkin kavereita? -kirjassa tunteet käsittelevät pettymystä ja pelkoa kaverisuhteissa sekä omaa huonommuudenkokemusta, tässä kirjassa mm. pettymystä äitiin, pelkoa ettei äiti rakasta sekä isoa kiukkua ja surua. Kirjat, joissa lapsi voi elää tunteet jonkun toisen kautta, käsitellä niitä rauhassa ja saada mallin niiden kanssa selviämisestä ovat kultaakin kalliimpia!

Samanlainen kirja on muuten Ypöyksin näyttämöllä (Kustannus-Mäkelä 2012), josta bloggaan lähiaikoina, ja joka kertoo esiintymispelosta.

Äidin ja tyttären välisistä kahnauksista kertoo myös mainio Vesta-Linnea ja hirviöäiti (Tammi 2009). Näistä kahdesta Kumpi saa päättää? on tekstin tasolla yksinkertaisempi ja lyhyempi, ja sopii siksi hyvin jo noin 3-vuotiaasta ylöspäin.

Se kirjasta! Lopuksi vielä pitää sanoa, että oli hauska lukea, että muillakin on rakkaus-vihasuhteita Saksaan, kiinnostusta kieleen ja sen kielisten maiden kirjallisuuteen. Itselleni tuli oikea innostus - olisin superonnellinen, jos pääsisin nyt vaikka berliiniläiseen (jossa olen käynyt vain 1991!) kirjakauppaan tutustumaan saksalaisiin lastenkirjoihin!

4 kommenttia:

  1. Olipa isoja ajatuksia herättävä kirjakatsaus!

    Löysin tänne Sinisen keskitien kautta, bleuen arvosteluja olen lukenut jonkin aikaa.

    Nyt on ihan pakko kiertelemättä ja kaartelematta kysyä: voiko tällaisesta kirjasta pitää aidosti.... nimittäin pelkäämättä että kirjan myötä lapsi "tajuaa" kuinka paljon ongelmia perhesuhteissa on ja kuinka kamala ja epäoikeudenmukainen äiti hänellä on? :D

    Kun luin arvostelusi, ja sen innostuksen tähän kirjaan, huomasin itse, että olen aiemmin kaikin mahdollisin tavoin vältellyt tällaisia kirjoja, myös niitä Vesta Linnea -kirjoja. Minusta on ollut kamalan pelottava ajatus lukea lapselle perhekonflikteista ja siitä "faktasta" että joskus perheenjäsenet eivät tietyllä hetkellä pidä toisistaan.

    Yritin miettiä nimittäin, että olisiko minulle ollut kova pala lukea tällaista kirjaa pienenä. Itselläni on tyypillinen (?) suomalainen kasvatus, jossa negatiivisia tunteita ei näytetty eikä varsinkaan myönnetty, ja huomaan herkästi etten siedä niitä lasten kirjoissakaan.

    Kirjoititkin hyvin: "Mutta läheskään aina niistä ei tajua puhua tai pyytää anteeksi, vaan harmi ja itku niellään pois, puolin ja toisin. Se ei ole ok." Kuten arvata saattaa, tämä lause kolahti ja kovaa. Ehkä tästä juontaa se, että tällaiset kirjat, jotka tuovat ne negatiivisetkin tunteet ikäänkuin paljaaksi, ovat tuntuneet minusta niin pelottavilta. Olen pelännyt, että lukemalla tällaisia kirjoja, etäännyn lapsista, kun yhtäkkiä kaikki ei olekaan enää "virallisestikaan" pelkkää "ihanaa vauva/taaperokuplaa".

    Kysyisinkin vielä hieman varovaisesti, että oletko huomannut että tällaiset koflikteja sanoiksi pukevat kirjat olisivat aiheuttaneet lapsissa jotain hämmennystä tai esim. ruokkineet pelkoja että "ai eikö äiti ehkä tykkääkään minusta" tms. ? Vai onko tämä nimenomaan vapauttanut lasten harteilta kaikkia pohdintoja?

    Ehdottomasti palaan lukemaan mahd. kommenttisi ja kiitos erittäin paljon ajatuksia herättäneestä kirja-arvostelusta!

    -Nupsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nupsu, kiitos tosi paljon pitkästä ja avoimesta kommentistasi. Ilahduin tosi paljon. Myös siitä, että onnistuin tekstilläni puhuttelemaan jotenkin. Tai kirja onnistui.

      Mulle tuli mieleen kaikenlaisia juttuja. Mä taidan olla niin räiskyvä äiti, että useinkin voin räjähdellä ja näyttää tunteita lapsille. Olen kasvanut sellaiseen lapsuudenkodissa, ja tulisin hulluksi, jos en voisi näyttää tunteitani. Niinpä nämä kirjat eivät ole mitenkään yllättäviä meidän lapsille, vaikka kirjoissa onkin tilanteet viety aika äärimmäisyyksiin. Sen taas koen jotenkin helpottavana - tilanne voisi olla meillä pahemminkin. Mutta siis olen kasvanut negatiivisten tunteiden näyttämiseen, ja olen kai oppinut, etteivät kiukku tai väsymys tai valtaisa ärtymys rakkautta vähennä. Myönnän kyllä lapsena olleeni joskus vähän hukassa räiskyvässä kodissa, mutta uskon, että tällaiset kirjat olisivat silloin helpottaneet oloani. Niissä on se hirveän hyvä puoli, että keskusteluakin voi syntyä, ja meillä ne ovat toimineet usein tilaisuutena sanoa, että tiedäthän, että vaikka suuttuu ja huutaa jne., silti rakastaa.

      Mutta entä jos näitä räjähdyksiä ei kotona tapahdu, miten lapsi sitten kokee kirjat? Hmm. Aistisiko lapsi kuitenkin joskus negatiivisia tunteita vanhemmissa, jotka tulee väsymyksestä tai jostain muusta harmista, mikä ei välttämättä liity mitenkään lapseen. Ja jos ne niellään, niin aistiiko lapsi silti jotain (uskon että aistii) ja se outo tunne jää lapsen mieleen kaivertamaan niin, että taas seuraavalla kerralla tulee sellainen hassu olo, eikä oikein tiedä mistä on kyse tai miksi on hassu olo? Auttaisiko nämä kirjat siinäkin tapauksessa jäsentämään niitä omia tuntemuksia ja selkeyttämään. Mietin, että jos niitä tilanteita/tunteita/asioita ei koskaan ote puheeksi, tai mieti niitä vaikka nyt kirjan avulla, niin millaisia työkaluja lapsi saa negatiivisten tunteiden käsittelyyn.

      Sekin on helpottavaa ajatella, että lapsi poimii kuulemastaan ja lukemastaan usein sen, mikä häntä koskettaa. Jos äidin kiukku tai kahdenkeskinen konflikti ei millään lailla tunnu tutulta tai kosketa, ehkä kirja ei kauheasti kiinnosta, vai mitä? Voi vain ihmetellä, että onpa tuolla kamala äiti, ja onneksi meillä ei ole tuollaista. Kirjat voi auttaa myös arvostamaan sitä, mikä on oman perheen tapa käsitellä asioita.

      Mä olen miettinyt aika paljon negatiivisten tunteiden näyttämistä, ja olen siis vakaasti sitä mieltä että siitä vain kaikki ulos, kunhan ei loukkaa toista (kuten Tommy Taberman sanoi, "värisevää sielua ei saa tallata"), riitelee asioista eikä henkilöistä ja sitten sovitaan. Mutta kaikissa perheissä tehdään juuri niin kuin itselle tuntuu luontevalta ja parhaalta! Meillä on herkkä esikoinen joka ei siedä huutamista, joten hänelle olen ekstra usein halunnut painottaa, että kiukku ei tarkoita mitään muuta kuin hetkellistä ärtymystä, ja se menee ohi. Että on erilaisia ihmisiä ja eri tavoin reagoivia ihmisiä. Nyt 8v. hän katsoo jo hymyillen sivusta konfliktejani pikkuveljen kanssa.

      Hyvä kirja viime aikoina vanhemmuuteen on meillä ollut juuri ilmestynyt Lilly Korpiolan Pitkä tie äidiksi. Vaikka onkin paljon asiaa adoptiovanhemmuudesta, niin ihan kaikille vanhemmille ja vanhemmuutta tukevaa asiaa, ja sai meidät pohtimaan tosi paljon kaikkea.

      Vielä näistä lastenkirjoista - lohdullista näissä on se, että vaikka vaikeita tunteita tulee ja käytös on kurjaa, niin minusta äidin/isän rakkautta ei koskaan kyseenalaisteta (ellei sitten ilmeiden tasolla, mitkä saattavat olla nekin aika voimakkaita kokemuksia lapselle), tai ainakin tarina aina sulkeutuu niin, että lapsi tuntee olonsa rakastetuksi ja suhteet ovat taas hyvin, jopa raikkaammalla ja läheisemmällä tolalla kuin ennen "räjähdystä".

      Poista
  2. vielä jatkuu….
    Uskaltaisin kyllä suositella kokeilemaan näitä kirjoja lasten kanssa (Äiti rakastatko minua on lempeä aloitus ihan pienelle, Vesta Linnea ja hirviöäiti sekä tämä Kuka saa päättää ovat sitten jo vähän isommille, etenkin Vesta Linnea on melko draamaattinen myös kuvitukseltaan, enkä pysty lukemaan sitä kyynelittä - mutta juuri siksi niin hyvä!) ja pysähtymään miettimään lapsen kanssa, onko hänellä koskaan ollut tuollaisia tuntoja äitiä kohtaan - rohkaista häntä sanomaan kaikki negatiivisetkin asiat, koska varmaan kaikilla lapsilla on samalaisia tuntoja vanhempia kohtaan. On niin hienoa, kun lapsi uskaltaa sanoa jotain "kamalaa" ja paljastavaa omista tunteistaan, ja sitten saa näyttää, että "ei haittaa yhtään mitä sanoit" (vaikka sisimmässään olisi vähän järkyttynyt :) ) ja että äidille voi kyllä sanoa kaikkea mutta äiti kestää. Lapselle on kai aika kauhea ajatus ja iso, hämmentävä asia se, että "vihaa" vanhempaa hetken, ja siitä tulee itsesyyllistämistä, ja siihen nämä kirjat auttavat kovasti. Eli sitä äidin tunnepuoli -asiaa ei tarvitse välttämättä ottaa puheeksi lainkaan.

    Vielä haluan sanoa, että sulla on mielenkiintoinen matka edessä, jos haluat pysähtyä niiden tuntemusten ääreen, mitä konfliktien kuvaaminen kuvakirjoissa tai muualla sinussa herättää. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aina tykännyt "opettajamaisesta" lähestymistavasta, ja täällä en voinut muuta kuin nyökkäillä hiljaa perusteelliselle tekstillesi, se todellakin avasi monta puolta tästä asiasta. Suurensuuri kiitos!

      Minulla ei nyt ole mitään napakkaa ajatusta vastineeksi, lähinnä vieläkin vaan nyökyttelen epäilemättä osuville sanoillesi, mutta tämä ajatustenvaihto tuli todellakin tarpeeseen. Tämä vahvisti tuumailujani konfliktikirjojen hyödystä myös ns. tunteet-vatsanpohjalle-kodissa (jollainen itselläni oli mutta taas omilla lapsillani ei ole, kiitos ainakin mieheni ja vähän itsenikin kehittymisen). Korpiolan vinkin otan niin ikään kiitollisena vastaan. Tästä on hyvä jatkaa!

      Blogit ovat kyllä yksi hienoimmista asioista tässä arjen pyörityksessä. Hyvää jatkoa kirjallisuusharrastuksellesi!

      -Nupsu

      Poista

Mukavaa jos kommentoit, iloitsen kaikista viesteistä!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...