Koska kaikkien hiukset ovat makeet! Salonki Reilukutri on iloinen kuvakirja ja oodi erilaisille hiuksille

C.A.Davis: Salonki Reilukutri (alkup. The Hair Fair, kust. Every Child Books)
Kuvitus: Mary-Anne Hampton
Suomennos: Marjukka Weide
Kustannus: Marjukka Weide 2019
32 s.
Lyhyesti: Kuvakirja hiussalongin erilaisista lapsiasiakkaista. Kirja, josta huokkuu rakkaus ja arvostus ihan jokaisenlaista lasta kohtaan ja ihan jokaisenlaisia hiuksia kohtaan.

Sillä tarvitaanhan sellaisia paikkoja,
joissa aivan kaikenlaiset lapset
ovat tervetulleita ja rakkaita. 

Ma Brownilla ja setä Jamalilla on kiireisellä kadulla hiussalonki, jonka ovi käy tiuhaan. Asiakkaat ovat lapsia, joiden erilaisiin hiuksiin kampaajamestarit taikovat mitä erilaisempia luovia luomuksia: lettejä, twistejä, keesejä, lokseja, cornrowia. Ajeltuja sivuja ja sivuilta leikattuja ja päältä tasaisia ja vaikka mitä.

Ettehän unohda Leilaa, salongin ujointa asiakasta. Ovesta hiipii niin hiljaa, ettet huomaa tätä lasta.

Violetin väliseinän vieressä hän on kuin ei oisikaan, mutta ihana pyöreä afronsa puhuu kyllä puolestaan.  

Eikä setä Jamalin ja Ma Brownin aika käy pitkäksi, sillä niin erilaisia lapsia hiussalongin ovista lykkää. Sileätukkainen kaipaa kiharoita, toinen etsii päähänsä eksperimenttiä, yksi syö herkkuja ja toinen laulaa parturin tuolissa. Pitkän päivän päätteeksi kampaajamestarit ovatkin uupuneita mutta onnellisia: "On työ raskasta mutta asiakkaat ihanat."

Kaipaan ikuisesti heterogeenisempiä henkilöhahmoja suomalaiseen lastenkirjatarjontaan, jotka uskaltaisivat kurkottaa kaiken sen varieteetin suuntaan, joita lapsissa tänä päivänä on. Tässä niitä nyt on, siitä suurkiitos kirjan suomentajalle ja kustantajalle Marjukka Weidelle. Kun kustantamoista ei näytetty vihreää valoa kirjan suuntaan, hän kääri hihat ja hoiti itse alunperin etelä-afrikkalaisen kirjan sekä kääntämisen että kustannuksen.

Lopputuloksena on kirja, josta huokkuu rakkaus ja arvostus ihan jokaisenlaista lasta kohtaan ja ihan jokaisenlaisia hiuksia kohtaan. Jokaisen hiukset ovat hyvät ja hienot ja niistä saa makeita juttuja aikaiseksi.

Lyhyesti käsitellään myös kaipausta toisenlaisiin hiuksiin, kun haluaisi ihan erilaiset hiukset kuin luontoäiti on suonut: kiinalaistaustainen Willow Chin kaipaa suoran mustan tukkansa tilalle kiharia kutreja, samanlaiset kuin parhaalla kaverilla. Mutta Ma Brown lohduttaa: "Ei kannata omaa kaunista suoran sileää lookia alkaa vaihtaa."

Tämä kaipaus on tuttua meiltä kotoakin. 5-vuotias afrotukkainen toivoo, että omat hiukset olisivat kuten äidillä, sileät ja pitkät. Ja äiti (siis minä) taas on toivonut lapsesta asti luonnonkiharia hiuksia. Vaaleahiuksinen tytär toivoo ruskeita hiuksia, 10-vuotias afrotukka pitkää otsatukkaa sivulle heitettäväksi. Ja isä toivoo edes jonkinlaisia hiuksia kaljulle päälaelle.

C.A. Davis onkin ehkä osunut johonkin syvempään ilmiöön hiuskirjallaan. Siihen, miten vaikeaa on hyväksyä itseään juuri sellaisena kuin on. Ja miten yleismaailmallista tämä on.

Afrotukkaisilla lapsilla on kuitenkin vielä oma haasteensa, kun kaikki ympäröivä kuvastomme näyttää länsimaista sileää tukkaa, eikä kampaajien ammattitaito välttämättä riitä afron työstämiseen. Siksi tämä kirja onkin niin mahtava. Suosikkiaukeamani on alla oleva, jossa perhekodin pojilla on kaikilla mitä upein kampaus.  

Lauantaina perhekodin pojat ehdottavat skabaa: "Sano, kellä fleda ja kasvot mätsäävät parhaalla tapaa."

Ajellut sivut, päältä tasainen, alta leikattu, keesi. Setä Jamal taiteilee tanssien. Kerrohan mielipiteesi! 

Kieli on kirjoitettu hauskasti lorumaiseen muotoon, mikä korostaa kirjan kepeää ja iloista otetta.

Tämä on aivan loistava kirja tietysti kaikkiin perheisiin, joissa saadaan nauttia erilaisista hiuksista, sekä kaikkiin päiväkoteihin, joissa kaikkien hiukset ovat aivan yhtä ihanat.


PS. Meillä kotonakin on tehty viime aikoina hieno tukka, siitä vielä alla kuva. Cornrowt ovat kampauksen nimi.

C.A.Davis: Salonki Reilukutri (alkup. The Hair Fair, kust. Every Child Books)
Kuvitus: Mary-Anne Hampton
Suomennos: Marjukka Weide
Kustannus: Marjukka Weide 2019
32 s.
Mistä: Arvostelukappale

Kuvakirjan kurkistus monikulttuurisiin synttäreihin

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Lyhyesti: Synttäriteemainen kuvakirja Etelä-Afrikasta, jossa jokainen vieras edustaa eri etnistä tai uskonnollista taustaa tai kulkee pyörätuolilla. Kirjan tärkeä sanoma tulee kuin huomaamatta, alleviivaamatta. 

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan vaan se on opeteltava, mutta jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Nelson Mandela

Kaipaatko helppolukuista kuvakirjaa, jossa erilaiset perheet ja etnisyydet ja uskonnot tuodaan luontevasti esille? Tai kuvakirjaa näyttämään ihmisten samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta? Jos, niin etelä-afrikkalaisen Elena Agnellon Minä olen Alex on sinulle.

Alex viettää syntymäpäiväjuhliaan, ja paikalle saapuvat kaikki läheiset ystävät. Värikkääseen joukkoon kuuluu etelä-afrikkalaiseen tapaan niin tumma- kuin vaaleaihoisia. Uskontoja on yhtä monta kuin vierastakin: joku lukee Koraania, toinen käy kirkossa sunnuntaisin, kolmas käyttää kipaa, neljäs ei käyne kirkossa lainkaan. Kalebilla on kaksi isää, Linalla suurperhe, Vuyo elää kaksin äitinsä kanssa, Rashida tulee juhliin mummonsa kanssa, rullatuolissa istuva Zia tulee yksin.

Meillä oli hauskat juhlat! Minusta oli ihanaa, kun kaikki ystävät tulivat. Olen nauranut niin, että vatsaan koskee ja sydän on iloa täynnä. Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!

Kirjan tarina ei ole ihmeellinen eikä Adrie le Rouxin kuvitus yllätä tai tuo tarinaan juurikaan uutta, mutta kirja lunastaa paikkansa sanomansa vuoksi. Sen kuvaama ystävyys yli kaikkien ns. rajojen on ihannetila, vaiko sittenkin normaalitila, lasten arkea? Kirja tukee osaltaan sitä, että erilaisuuden vihaamisesta tulee vielä hivenen vaikeampaa. Sillä kuten Nelson Mandela sanoi:  

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. 

Kirjan päähenkilö on muuten vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, jonka paras kaveri on tummaihoinen poika. Päähenkilön ihonvärivalinnat ovat aina kiinnostavia, tummia päähenkilöitä on kuvakirjoissa edelleen häviävän vähän.

Pidin tavasta käsitellä lahjoja: ei tarvitse olla materiaa, saati sitten lelua. Lahja voi olla kirja tai huivi, mutta yhtä hyvin ruokaa, tarinoita tai – mikä kivointa  – lahjoitus uhanlaisten sarvikuonojen hyväksi. Eläimet ovat etelä-afrikkalaisille tärkeitä ja mukana lähes kaikissa lastenkirjoissa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä eksoottinen yllätyslahja on kovin jännittävä ja kiinnosti meillä 7-vuotiasta eniten koko kirjassa.

Kirja sopii mainiosti esimerkiksi esikoulun ja alakoulun uskonnon ja katsomustiedon tunneille tai muille teemaan sopiville tunneille, ja kuvakirjaksi joka kotiin. Synttäriteemaan on helppo samaistua, ja kirjan sanoma tulee kuin vaivihkaa siihen päälle.

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Mistä: Arvostelukappale

Erilainen on uusi tavallinen. Meidän perhe!

Katri Vuorinen, Tiina Eskola: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Lyhyesti: Kostailematon ja elämänläheinen kirja, joka kuvaa tämän hetken moninaisia perheitä Suomessa. Ei tietokirjamainen aiheestaan huolimatta. Valokuvakuvitus ja ihmisten avoimuus tekevät kirjasta poikkeuksellisen lämpimän ja mieleenjäävän. Tälläiselle oli tilaus!

 Meidän perhe on tälläinen. Vähän erilainen kuin naapurin perhe, mutta ihana juuri tälläisenä.

Näin ajatellaan varmaan monessa perheessä. Perheiden moninaisuus on onneksi tänä päivänä niin suurta, ettei tavallista perhettä enää oikeastaan juuri olekaan. Esimerkiksi omien lasteni luokalla on perheitä toisesta kulttuurista, perhe, jossa on myös adoptiolapsia (siis me), perheitä, joissa toinen vanhempi on toisesta kulttuurista, eronneita vanhempia, kahden äidin perheitä, romaniperheitä, yksinhuoltajaperheitä, ja sitten perheitä, joissa on isä ja äiti ja lapsia. Yhden lapsen perheitä ja seitsemän lapsen perheitä, aikuisia sisaruksia tai vastasyntyneitä. Perheitä, joissa on liskoa tai frettiä, joissa ratsastetaan, pelataan jääkiekkoa, uidaan, sirkuskouluillaan, piirretään, ei harrasteta mitään. Joissa puhutaan kolmea kieltä tai vain yhtä.

Juuri tämän hienon, mielettömän rikkauden ja perheiden moninaisuuden Meidän perhe -kirja tuo esiin. Sen sijaan, että erilaiset perheet esiteltäisiin tietokirjamaisesti, on tarina ja juoni, alku ja loppu, kaunokirjallinen tapa käsitellä teemaa.

Kaikki alkaa siitä, kun Annin mummin koira karkaa, ja Anni lähtee etsimään Suloa naapurustosta. Hänen oma perheensä on vastaanottoperhe, johon lapset tulevat väliaikaisesti, ennen kuin palaavat kotiin tai muuttavat sijaisperheeseen. Naapurustossa asuu iso kirjo erilaisia perheitä, yllä mainittujen lisäksi mm. sijaisperhe, kolmosperhe, uusperhe, kehitysvammaisen pojan perhe ja isossa maatalossa asuva perhe.



Kerronta on konstailematonta ja hyvin etenevää, viihdyttävää ja vaivihkaa informativista. Perheiden erilaisuutta onnistutaan olemaan alleviivaamatta millään tavoin, kaikki esitellään ihailtavan luontevasti ja vaivattomasti. Mikään ei ole hämmentävää saati sitten mustavalkoista. Kaikilla perheillä on omat tapansa, ja kaikissa on paljon samaa. Asutaan, syödään, leikitään, riidellään, jutellaan, lomaillaan yhdessä, käydään koulussa ja yleensä töissä, tavataan tuttuja.

Kuvitus hoituu runsain valokuvin. Perheillä on sukunimet ja etunimet ja ihmiset tulevat liki, käyvät melkein tutuiksi.



Jotenkin kirja onnistuukin mielettömän hyvin suhteellisen pienellä tekstimäärällään (juuri sopivalla) siinä, missä moni yritys epäonnistuu: avaa silmiä toisten arjelle, auttaa ymmärtämään toisten tapoja ja taustoja, ja ennen kaikkea sitä, että hei, on ok ja tosi tavallista, että me kaikki ollaan tälläisiä perheitä kuin ollaan, erilaisia ja silti aika samanlaisia.

Kerrassaan pop kirja! Kirja, jota myös 10-vuotias luki tosi mielellään (löysi itse asiassa kirjan, tarttui siihen ja kysyi heti ekan sivun luettuaan, että saako lukea tämän (ihan kuin nyt joskus kieltäisin lukemasta kirjaa). Kirja, jolle oli tilausta, joka sopii hienosti tähän hetkeen ja opettajien avuksi ja kaikkiin perheisiin - jottei me vaan vahingossakaan pudottaisi siihen tavalliset ja epätavalliset perheet, tällaiset kuin me ja sitten noi muut -kuoppaan!

Lue myös, mitä Lastenkirjahylly kirjoittaa Meidän perhe -kirjasta.

Katri Vuorinen, Tiina Eskola, Martti Lintunen: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Mistä: Lahja

Tummaihoisia päähenkilöitä ei löydy kuvakirjoista

Vain viidesosassa Ruotsissa tehdyistä lastenkirjoista esiintyy tummaihoinen lapsi kuvituksessa. Silloinkin hänen roolinsa on olla usein statistina, seistä taustalla, puhua vähän.

Päähenkilöinä tummaihoisia on vielä paljon vähemmän: vain 15:ssa kirjassa tummaihoinen henkilö oli nostettu hyvin keskeiseen rooliin. Se tarkoittaa viittä prosenttia tarkastelluista kirjoista.

Luvut käyvät ilmi Ruotsin lastenkirjainstituutin selvityksestä, jossa tarkasteltiin 298 ruotsalaista viime vuonna ilmestynyttä kuvakirjaa.

Tarkastelun ulkopuolelle jäi käännöskirjallisuus, mutta pikainen vilkaisu näytti kertovan, että tilanne on sillä saralla huonompi.

Jos Ruotsissa näin, mikä mahtaa olla tulos kotimaassa? Seuraan suhteellisen aktiivisesti uusia ilmestyviä kirjoja, mutta kaikissa uutuuksissa en ole kartalla. Siksi joku saattaa jäädä huomioimatta.

Silti tulos on järkyttävä: vaikka kuinka kaivan muistia ja kirjahyllyjä, ei mieleeni tule yhtään kotimaista hiljattain ilmestynyttä kuvakirjaa, jossa päähenkilönä olisi tummaihoinen lapsi.

Ei yhtään.

Sen rinnalla Ruotsin 15:n kirjan tummaihoinen päähenkilö alkaa vaikuttaa varsin kunnioitettavalta määrältä.


Poikkeuksia ovat Tittamari Marttisen 12 päivää maailmalla (Lasten Keskus 2014), jossa käydään tutustumassa eri paikkoihin maailmassa paikallisen lapsen silmin. Lapsissa on myös tummaihoisia. Kirja on hyvä ja tervetullut, mutta sen asetelma eri kuin tässä haen: Kirjoja, joissa näkee, miten maailma tulee Suomeen, eikä ole vain joku juttu tuolla jossain. 

Onneksi muistan tämän: Saara Viljamaan 8-vuotiaana kirjoittama tarina Koira ja kirahvi (N-Y-T NYT Oy 2013) joka sijoittuu päiväkotiin. Siinä ketään ei varsinaisesti nosteta päähenkilöksi, vaan lapset leikkivät ryhmänä, ja keskeisessä roolissa on tummaihoinen poika.

Nyt tarkkana: kirjan on kirjoittanut lapsi. Asioista jotka ovat lapselle tuttuja. Tummaihoinen poika kertoo päiväkodissa tarinaa/leikkiä, johon muut lapset osallistuvat. Tummaihoinen poika on yksi lapsista, ei sen kummempaa. Päähenkilö siinä missä muutkin.

Kirjan kuvituksen on tehnyt Mirkka Syrjälä kertomuksen pohjalta. Onko päähenkilön tummaihoisuus lopulta kenen valinta, sitä en tiedä.


Raportti Ruotsista ja oma muistin kaivelu saa kysymään: Ollaanko me aikuiset kirjojen pääasiallisina tekijöinä ihan täysin pihalla? Onko tummaihoinen päähenkilö vielä todella niin vieras asia meille ettei tule mieleen laittaa rooliin tummaihoista lasta?

Ja kyllä, tulos myös kouristaa rintalastan alla. Ei varmasti vain minua, vaan monia muitakin monikulttuuristen lasten vanhempia. En voi olla miettimättä, miltä se todella mahtaa tuntua, kun omaa ihonväriä ei näy missään? Kun lähes kaikki ympärillä ovat vaaleaihoisia, ja sen lisäksi vielä kaikki muu ympärillämme: lehtien, kirjojen, tv:n ja syntymäpäiväkorttien henkilöt, pienen pojan ihailemat palomiehet ja poliisit, ja vieläpä heidän jakamiensa ilmaiskorttien hymyilevät hahmotkin.

Olen ollut maailman kolkissa, jossa valkoihoisuus on ollut harvinaista, ja olen herättänyt huomiota mihin menenkin. Se on tuntunut karulta, pahalta, kiukuttavalta, ärsyttävältä. Väsyneenä hetkenä tuijottavia ihmisiä on tehnyt mieli pitää pilkkanaan, mutta sitten on ajatellut, etteivät he vain satu olemaan järjen jättiläisiä. Ja EI, kaikki me tiedämme ettei se niin ole. Erilaisuus pistää silmään, se on jokin luontainen reaktio, silmä tarttuu poikkeavaan ennen kuin ehtii reagoida ja olla katsomatta.

On ollut huojentavaa saada paeta tätä matkoilla edes kirjallisuudessa. En ole tajunnut olevani onnekas.


PS.
Sanna Pellicionin Onni-poika saa uuden ystävän päähenkilö Onnilla on tärkeä tummaihoinen ystävä.
Leena Virtasen Xing-sarjassa on kiinalaistaustainen päähenkilö, Maire Soiluvan Viivi tykkää koulusta samoin.

Kerrothan, mitä muita kuvakirjoja tiedät, joissa on merkittävässä roolissa tummaihoisia lapsia.


Lähde: Bokprovning på Svenska barnboksinstitutet: En dokumentation Årgång 2014:
12 mars–28 maj 2015



Muokattu 12.4.2015