Anssi ja Maija Hurme: Peiton alla

Anssi ja Maija Hurme: Peiton alla

Kuvitus: Maija Hurme

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012

Elsa työntää lusikan kasan alle.
- Pahanhajuinen lääke on tehokasta, Elsa suostuttelee.
- Ja pahaa, kuuluu kasasta.
- Jos et ota lääkettä et parane etkä pääse leikkimään.
Sammakko kömpii esiin.
- Mutta vain vähän, sammakko myöntyy.
- Sopivasti, Elsa vastaa.

Elsa on sairas. Jokin pistelee peiton alla. Siili. Se vie Elsan peiton alle tapaamaan sairaita ystäviään. Mäyrällä on piikkejä pyllyssä. Kettua kutittaa, se poukkoilee ympäriinsä. Sammakolla on kuumetta. Elsa auttaa. Peiton ulkopuolella odottaa lämmin kaakao, ja veli.

Joskus, no itse asiassa tosi usein ihmettelen ja ihastelen, miten yksinkertaisesta tarinasta saa aikaan niin kiehtovan, upean lastenkirjan. Peiton alla on juuri tällainen. Tarina on pieni mutta monikerroksinen, ja Maija Hurmeen kuvitus herättää sen liitoon. Hänen värinsä ja sommitelmansa ovat ihania – mieleen tulevat melkein Tricia Guildin värit. Pinkkiä, turkoosia, vihreää. Kuvat ovat selkeästi piirrettyjä, herkkiä, ilmeikkäitä. Voisin laittaa ne tauluksi seinälle koska vain. Kuvitus tuo mieleen myös toisen upeasti kuvitetun lastenkirjan, Fannys fantastiska resan.

Pieneen tarinaan mahtuu paljon. Sairastamisen tylsistymistä, johon mielikuvituksen maailma hyvin mahtuu. Eläinten auttamista, toisesta välittämistä. Kuka tahansa lapsi tunnistaa vaivat. Piikkejä ei saa yksin irti, kutina on sietämätöntä. Sairastaminen kenkuttaa, lääke maistuu pahalta. Kiukku ei haittaa, tule syliin, limainen sammakko. Ja ehkä puhuttelevimpana: omista rajoista kiinni pitämistä:

Ilmassa leijuu lämpimän kaakaon tuoksu.
- Nyt minun täytyy lähteä kotiin.
- Olisi vielä nämä varpaankynnetkin ja … sammakko anelee.
- Ei. Kotiin.

Ystävällinen ja avulias on hyvä olla, mutta on niin tärkeää oppia sanomaan ei. Muuten ei jaksa olla avuliaskaan. Tätä jäimme miettimään 6v. tyttäreni kanssa. Hienoa miten se on saatu kirjaan mukaan.

Yhtä paljon kirjasta piti kohta kolmevuotias kuopukseni. Peiton alla tuntuu sopivan kaiken ikäisille. Etenkin tietysti alle kouluikäisille. Sen kanssa on hyvä käpertyä peiton alle iltasadulle. Ja tietysti, jos on sairas, se on erityisen paikallaan. 

Peiton alla on Maija ja Anssi Hurmeen ensimmäinen satukirja. Schildts & Söderströmsin sivuilla kerrotaan, että Anssi Hurme naputteli tekstin kirjaan kännykällä metrossa, jossain Herttoniemen ja Kampin välillä!

Ja nämä kuvat, oooi!

Tähtiä 4,5 / 5

Hanna ja Antti Kallio: Velhovaari ja kultahippu

Hanna ja Antti Kallio: Velhovaari ja kultahippu
Kuvitus: Antti Kallio
Kustannus: Art House 2012
noin 30 s.

Lapin maisemia, ruskaa, sammaleiden väriloistoa ja pohjoisen eläimiä. Taikaa ja velhoutta. Sarjakuvaa ja luontotietoa yhdessä. Omanlaisensa lastenkirjauutuus on Hanna ja Antti Kallion Velhovaari ja Kultahippu (Art House 2012), joka on sarjassaan toinen velhovaarin seikkailu (ensimmäinen, Velhovaari ja Taikasieni ilmestyi 2011). Sarjassa kolme nukkea, Velhovaari, Klaara ja Kerkko osaavat velhoeliksiirin avulla herätä eloon, ja sarjan kussakin osassa he etsivät yhtä velhoeliksiirin tärkeää osaa.

Tämänkertainen seikkailu vie heidät syksyiseen Lappiin, missä nuket ylittävät hillasuon pitkospuita pitkin, yöpyvät laavussa, tapaavat tunturin laealla kodassa asustavan Lapin noidan ja huuhtovat kultaa. Lapin eläimistä tutustutaan mm. poroon, tunturisopuleihin, haapanaan, naaliin ja riekkoon. Juonen ohella luonnosta ja eläimistä kerrotaan erillisissä pienissä laatikoissa.

Taikasiiven laskeuduttua autiolle Jäkäläpään kentälle Klaara jää ihailemaan henkeäsalpaavia ruskan värejä ja kauempana siintäviä tuntureita. Velhovaari sen sijaan lähtee taikasauva ojossa loitsua mutisten etsimään suuntaa Myöhästen ja Kerkon majapaikkaan. Klaara tukahduttaa hihityksen hädin tuskin.

Tekstiä on kaikkiaan melko vähän, ja aukeaman kokoisilla, syksyn lämpimissä väreissä hehkuvilla kuvilla on tärkeä rooli lukukokemuksessa. Sarjakuvamainen piirtäminen ei ole oma suosikkini lastenkirjoissa, mutta tässä se toimii kyllä. Tarina etenee vauhdikkaasti, välillä jopa siinä määrin, että pysähtyisin mielelläni pidemmäksi aikaa hahmoihin ja tilanteisiin - niin kiinnostavia ideoita esimerkiksi Lapin noita tai kullanhuuhdonta ovat.

Emme olleet lukeneet sarjan ensimmäistä osaa, mutta se ei haitannut yhtään. Tällaisille Etelä-Suomen kasvateille kuin meidän perheemme kirjan ajatus on aarre. Omilta, lapsena tehdyiltä parilta Lapin reissulta muistan selvästi kylmän mutta kuulaan sään, rauhan, pienet vaivaiskoivut ja isot kiviröykkiöt katinkultineen, mutta muuten tuo Suomeen niin erottomattomasti kuuluva alue on itselleni kovin vieras ja eksoottinen. Siksi kirjan Lappi-aihe on mainio, näitä kaivattaisiin lisää!

Kuusivuotiaaseen kokonaisuus upposi hyvin, ja hän antoikin kirjalle täydet viisi pistettä. Seuraavaksi kolmikon täytyy löytää velhoeliksiiriin suortuva Joulupukin parrasta sekä suurkuhan suomu, mitkä ovat sen verran mielenkiintoiset ainekset, että itsekin jään odottelemaan sarjan seuraavia osia! Sarja siis selvästi koukuttaa.

Kirjan lopusta löytyy tehtäviä, joissa kysellään ja kerrataan kirjan luontotietoa. Velhovaarin ja kumppaneiden ympärille on tehty myös verkkosivusto, jossa voi tehdä pelejä ja tehtäviä.

Tähtiä 3 / 5

Lapin ruskan muuten sanotaan yleisesti alkavan näinä päivinä, 10.9. plus miinus viisi päivää, mikä tekee kirjasta juuri nyt erityisen ajankohtaisen. Ajatusmatkailua Lappiin siis!

Ilokseni olen saanut myös kaksi erityistä tunnustusta, Magdalena Hailta ja Leppislampun alla -blogista. Mukavaa, kiitos!! Minä olen aika epäsäntillinen (miten hassu sana) blogien seurailija, mutta inspiraatiota minulle antavat muun muassa seuraavat blogit: Kalastajan vaimo, jonka positiivinen asenne piristää ja keventää elämää, Lumiomena, jonka herkän kaunista tekstiä ja kuvia sekä samalla ammattimaisen teräviä havainnointeja kirjoista ihailen, sekä Lastenkirjahylly, jonka ammattitaitoon ja valtavaan tietoon voi aina luottaa ja jossa pääsee tutustumaan kaikenkattavasti lastenkirjasaralle.

Kaunista syksyn alkua kaikille!

Tatu ja Patu pihalla

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla
Kustantaja: Otava 2012
128 s.
"Käsikirja kaikille niille, joilla ei ole mitään tekemistä ja niille, jotka ovat unohtaneet leikkimisen jalon taidon."

Syksy on tullut. Satunnaisesta kesänlämpöisestä auringosta huolimatta pihalla olo on muuttunut. Värikkäät lehdet maassa, päivän aikana sadekuuroista kerääntyneet vedet ämpäreihin, kostea, raskas hiekka hiekkalaatikolla, makoisat ruusunmarjat. Piha täynnä uusia leikkimahdollisuuksia. Mutta jos innostus leikkiin on kateissa, voi sitä lähteä etsimään Tatusta ja Patusta, jotka kesällä ilmestyneessä uutukaisessa, Tatu ja Patu pihalla, näyttävät, miten hauskaa pihalla on! Ja mitä lukemattomia mahdollisuuksia siellä piilee. Sillä oikeastihan piha ei ole piha, vaan Sandriakan salainen laakso. Tai sukellusvene, talo, kauppa... Leikille ei ole rajoja!

Tatu ja Patu ohjeistavat mm. hiekkakakun teon vaihe vaiheelta, sitten siitä nauttimisen ja lopuksi parhaan osan, TUHOAMISEN:

Erilaisia hiekkakakun tuhoamistekniikoita 
(HUOM. Tuhoathan vain itse tekemäsi kakut. Toisten tekemiä kakkuja EI SAA tuhota ilman lupaa!)
Tekniikka 1: "Heikko kohta"
Tekniikka 2: "Hyaagh-Butum"
Tekniikka 3: "Karate"
Tekniikka 4: "Vesitys"
Tekniikka 5: "Osittainen vesitys"

Tatun ja Patun ilmeet, kirjailijoiden oivallukset ja arkipäiväisten lasten puuhien hersyvä kuvittaminen saa hymyn huulille niin pienellä kuin isollakin lukijalla! Yksi suosikeistani on myös seuraava:




Puuhun kiipeäminen - Huono kiipeilyvarustus

Seuraavanlaisia vaatteita, asusteita tai varusteita tulisi välttää:
1. sukkahousut (repeytyvät)
2. isot korvakorut (tarttuvat oksiin)
3. korkokengät (lipsuvat)

1. sombrero (osuu oksiin)
2. makuupussi (rajoittaa liikkuvuutta)

1. intiaanipäähine (voi hajota)
2. silmälaput (estävät näkemisen)
3. valomiekka (varaa yhden raajoista)
4. batman-viitta (tarttuu oksiin)

1. Puhtaan valkoinen tyköistuva silkki-iltapuku (rajoittaa liikkuvuutta, likaantuu)


Tatu ja Patu näyttävät muun muassa myös, mitä kaikkea kävyistä, heinistä ja tikuista saa aikaan, mihin kaikkeen lumi taipuu, miten tehdään kukkaseppele tai perustetaan hyvin varustettu kauppa, miten rakennetaan maja, ja mitä rajattomia mahdollisuuksia tarjoaa maahan piirtäminen!

Kirjassa on ihania oivalluksia ihan tavallisista leikeistä, mutta ne antoivat meille myös uusia ideoita. Vaaditaan kyllä poikkeuksellista kekseliäisyyttä rakentaa monipäinen lumiukko, kts. yllä, tai rakentaa pallomeri lumesta. Wau. Ja kieltämättä olin päässyt unohtamaan, miten monipuolisesti esimerkiksi tikuilla voi leikkiä. Enkä ole ikinä oppinut sitomaan kukkaseppelettä, joten kirjan puhuvat ja toistensa yli hyppivät kukat ovat juuri paikallaan. Kirjan suuri plussa onkin juuri siinä, miten se nostaa yksinkertaiset leikit esiin eikä käytä energiaa uusien keksimiseen, jotka unohtuisivat ehkä kuitenkin.

Suurin osa leikeistä on puettu sarjakuviin, ja tekstiä on vähemmän kuin monessa aiemmassa Tatussa ja Patussa, mikä sopii hyvin. Myös koko on pieni, ulos mukaan mahtuva A5. Meillä kirja ehti jo nuhjaantua hiekkaleikeissä, niin touhulla sitä selailtiin hiekkakakkujen teon lomassa kaverin kanssa, mutta käytettäväksihän kirja on tehty! Lopussa on myös muutama tehtävä, joissa kirja on tarkoitus viedä mukaan metsään ja tehdä kirjan tehtäviä ja löytää metsästä erilaisia asioita. Tehtävä innostaa koko perheen yhteiseen tekemiseen ja luonnon tutkimiseen.

Tatu ja Patu ovat aikansa klassikoita, joille on aina tilaa kirjahyllyssä, ja joihin palataan lukemattomia kertoja uudelleen ja uudelleen. Sarjassa viehättää myös sen monipuolisuus, ja uusi aluevaltaus pihaleikkeineen ja leikkiin innostamisineen on loistava. Kaikkiaan uutuus on kiva touhukirja, joka naurattaa ja innostaa lasten ohella aikuisiakin leikkiin ja yhdessä tekemiseen lasten kanssa! (Tai jos laiskottaa, loikoilemaan sängyn pohjalla ja naureskelemaan....)

Tähtiä: 4 / 5

Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi

Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi
Kustantaja: Otava 2012
34 s.

Meillä oli tässä eräänä iltana hauska iltasatukirjauutuus – Kössi Kenguru ja veturi. Varmasti aika moni muistaa Kössi Kengurun televisiosta?

Kun näin kirjan, en ihastunut heti. Minä en muistanut! Mietin, mikä kumma tämä kömpelösti piirretty juttu oikein on. Kunnes muisti palasi…

Kysehän on tietysti Kössi Kengurusta, pomppivasta pala-animaatiosta, jonka animaatiotaiteilija Heikki Prepula (s. 1939) valmisti vuosina 1967 - 1978 ja myöhemmin 2000-luvun taitteen molemmin puolin, ja jota esitettiin lapsuudessani Pikku Kakkosessa. Kerrassaan ihan hassusta sarjasta, joka ei tehnyt minuun oikeastaan kauhean isoa vaikutusta, toisin kuin vaikkapa Rosvo Rudolf (esitysvuodet mm. 1974 - 1975, 1982, 1987 - 88).

Kössin ystävät hihkuivat riemusta ja kannustivat veturia. ”Vellu, Vellukka, Vellu, Vellukka!” Soittimet liittyivät kannustusjoukkoon ja innostuivat lyömään velluvellukatahtia.
Tam-tam-tamppadam!
Siriliding-siriliding!
Bum-bum-bumppudum!
Blim-blam-bliidadim!

Kotona iltasatuyleisönä olivat – kuten aina - 2,5- ja 6-vuotiaat lapset, ja kuinkas kävi? No, vähän yllätykseksi tämä pikku yleisö suorastaan rakasti Kössiä! He ihastuivat muun muassa äänitehosteisiin, kuten ylhäällä kuvatunlaiset hassut äänet, joita lukiessa lukija saa ottaa peliin parhaat näyttelijänkykynsä. He pitivät siitä, miten kirja oli yhtä höperöä hassuttelua alusta loppuun. Tähtiä he innostuivat antamaan noin tuhat.

Aikuisen silmiin Kössi Kenguru ja veturi on höpsö kirja, joka kertoo siitä, miten Kössi löytää veturin, joka on vanha ja ränsistynyt, supattelee vain itsekseen eikä ole moksiskaan Kössin yrityksistä saada sitä liikkeelle. Veturi menee hassusti sekaisin, ja muuttuu tureviksi (kirjaimet ovat menneet yhtä sekaisin kuin itse veturikin). Ystävien - mm. Masa Myyrän ja Anselmi Avaruusapinan - avulla Kössi saa veturinsa liikkeelle ja kaikki pääsevät yhdessä rannalle. Hassua ovat myös soitinten ja veturin äänet, jotka on kirjoitettu vinoon ja kaarevasti, tarinan elävöittäminen plom-dompsi-lommeilla, höperöt sanat ja höperö tarina. Ja silti tai sen takia … onpa kerrassaan hyväntuulinen kirja! Sellainen, jota lukiessa aivot lentävät narikkaan, tulee hassuttelu-olo ja alkaa pelleillä. Ja mikäs sen hauskempaa! Kaikkinensa Kössi toimii yllättävän hyvin kuvakirjana, vaikka välillä ajattelin, että yhtä älytöntä kuvakirjaa en ole hetkeen nähnyt! Mutta toisaalta hyväntuulisuus uppoaa täällä aina. Meillä on harvoin ollut yhtä paljon naurua iltasatua lukiessa, vaikkakin äidillä välillä epätoivosta ja lapsilla äidin epätoivosta yltyvästä riemusta.

Oli hauska lukea lapsille lapsuudesta tutusta hahmosta ajalta, jolloin kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa,  kuten vaikka animaatioiden ulkonäkö. Kössi-faneille ja retroilun ystäville kirja voi olla melkoinen aarre. 

Meillä nousseen lasten innostuneen vastaanoton vuoksi uskon, että Kössi vetoaa kuvakirjanakin tämän päivän lapsiin, ja toivon, että moni lapsi saisi kuulla hyväntuulisesta ja –tahtoisesta Kössistä! 

Sillä - Kössin kanssa lapset saavat olla lapsia. Ja siinä samalla aikuisetkin....

Kössistä, tekijästä ja mielenkiintoisesta pala-animaatiosta voi lukea lisää Kössi Kengurun nettisivuilla, sekä katsella YLEn arkistossa mm. täällä 

Kössistä on blogannut myös Lastenkirjahyllyn Rouva Huu sekä ei niin ihastuneena Oi Mutsi Mutsi.

Tähtiä? Hmmm, lapsilta tuhat / 5
Äidiltä 2 / 5

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Kuvitus: Ilon Wikland
Kustantaja: Wsoy 2009 (28. painos)
240 s.

Kesä ei ollut ikuinen, sen tiesi Birk ja sen tiesi Ronja. Mutta nyt he alkoivat elää niin kuin se olisi, ja pitivät jokaisen piinaavan talviajatuksen piilossa niin hyvin kuin kykenivät. Joka hetki, aamunsarastuksesta iltahämärään ja yöhön, he halusivat olla tietoisia kesästä ja imeä koko sen suloisuuden itseensä. Päivät saivat tulla ja mennä, he elivät kesän huumassa eivätkä suostuneet huolestumaan. Heillä oli vielä vähän aikaa. 

Tänä kesänä kesälomareissuamme Itä- ja Pohjois-Suomeen seurasivat erilaiset äänikirjat, mukaanlukien Astrid Lingrenin Ronja Ryövärintytär, ja se sai minut innostumaan bloggaamaan klassikosta. Vuosi sitten luimme kirjan yhdessä tuolloin 5-vuotiaan kanssa, nyt on ollut vuorossa äänikirja. Ritva Vepsän lukema tarina pelottomasta Ronjasta, Birk Borkanpojasta ja ryöväreistä, heidän elämästään Matiaksenlinnassa ja jännittävässä metsässä lumosivat ja kietoivat meidät otteeseensa niin herpaaantumattomasti, että auton pysähdyksetkin tuntuivat ikäviltä tauoilta kuunteluun. Ei väliä vaikka jalat olisivat olleet puoliksi halvaantuneet tuntikausien istumisesta...

Ronja elää yhdessä ryöväriruhtinas isänsä ja äitinsä kanssa Matiaksenmetsässä, ryövärilinnassa. Jo varhain hän oppii elämään linnaa ympäröivässä metsässä, varomaan ajattaria, harmaita männiäisiä ja Borkan ryöväreitä. Eräänä päivänä hän huomaa rotkon reunalla istumassa itsensä ikäisen pojan, ja jo tuolla kohtaamisella Ronja ja Birk solmivat välilleen siteen, ensin vastentahtoisesti mutta ajan myötä niin voimakkaan kuin olisivat sisaruksia. He pelastavat toinen toisensa milloin ajattarilta, milloin kakkiaisilta tai nälkäkuolemalta, ja kun Matias lopulta saa selville Ronjan ystävyydestä Birkin kanssa, lapset pakenevat isiensä verivihollisuutta Karhuluolaan. Paljon saa kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin viha Matiaksenmetsässä lopulta laantuu.

Ronja Ryövärintytär on tarina vahvasta ystävyydestä ja sisaruudesta, joka kestää mitä vain, sekä toisen auttamisesta. Se kertoo lapsen ja vanhempien siteistä ja tempoilusta niiden sisällä, itsenäistymisestä, menetyksistä ja ylpeydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vanhojen riitojen unohtamisesta. Se on myös vahva kuvaus ihmisen ja luonnon suhteesta sekä luonnon kauneudesta ja jylhyydestä. Samalla se on eräs Lindgrenin vavahduttavimmista kirjoista, paikoin melkein liian surumielinen ja ahdistava. Silti jälkitunne on optimistinen. Kirjan luettuaan ei voi olla miettimättä, miten tärkeää on valita aina oma tiensä ja uskoa omiin arvoihinsa, kuten Ronja tekee, vaikka se välillä maksaa hänelle enemmän kuin sydän kestäisi. Kirja myös osoittaa, miten elämään kuuluu niin iloa kuin suruakin, mutta aina tulee kevät, yhtä varmasti kuin yön jälkeen koittaa aamu! Siitä kertoo Ronjan keväthuuto, hänen ehtymätön elämänhalunsa, joka nousee pintaan vaikka ympärillä tapahtuisi mitä, ja joka voittaa lopulta talven ja kuolemankin. 

Kirja on syvyydessään, jännittävyydessään ja moniulotteisuudessaan kertakaikkisen hieno kirja. Ilon Wiklandin mustavalkokuvitus on tärkeä osa tarinaa.

En ole ihan varma, milloin luin Ronja Ryövärintyttären ensimmäistä kertaa, varmaankin yli kymmenvuotiaana. Luulen, että olin innoissani metsän kuvailusta ja ”villistä Ronjasta”, jonka pelottomuutta ja neuvokkuutta ihailin. Muistan Ronjan takkutukan ja ystävyyden pojan kanssa. 

Sen sijaan en muistanut, miten tummasävyinen kirja paikoin on, suorastaan painostava. Tai miten koskettava on Matiaksen rakkaus Ronjaan ja sitten epätoivo tyttärensä käytöksestä. En muistanut kirjan draamaa ja voimaa, se sai minut sanattomaksi ja pohtimaan, onko vielä liian aikaista lukea kirja nyt eskari-ikäiselle. Vielä vuosi sitten saatoin ja hypinkin voimakkaimpien kohtauksien yli, mutta äänikirjassahan mitään ei voi paeta. Tunnelmat ja kohtaukset vyöryvät päälle vääjäämättä. Tyttäreni kuunteli hievahtamatta, ja alussa häntä pelottivat ajattarat ja Birkin putoaminen rotkoon, mutta sopivasti, ei liikaa. Ja kun katsoin häntä, mietin, miten hienoa onkaan, kun kuulee tai lukee ensimmäistä kertaa elämässään jotain suuren vaikutuksen tekevää teosta, kun maailma järkkyy hetkeksi tai kenties ikuisesti hieman paikoiltaan!

Näin Astrid Lindgren kertoo Ronjan synnystä:

"... kuljin kaupungilla ja kaipasin erämaata, halusin olla aarniometsässä - mutta sinne en päässyt. Silloin mielikuvitus tuli apuun."

Ja upean, kiehtovan aarniometsän Lindgren on totisesti luonut! Tukhoman Junibackenin Satujunassa on muuten kuvattu Ronja Ryövärintyttären maailmaa paljon, ja junassa istuva voi kuulla jopa Ronjan keväthuudon. Muutenkin Junibacken on ihana, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka kaikille satujen ystäville!

Tähtiä: 5 / 5

Kolme iloista rosvoa -äänikirja (ja vähän teatteria)

Thorbjörn Egner: Kolme iloista rosvoa -äänikirja
Kustantaja: WSOY 2009
Lukija: Kauko Helovirta
Musiikki: Leena Hurri, laulu, ja Matti Wallenius, kitara

Kuvassa Kolme iloista rosvoa -kirjan kansi (WSOY 2009)

Yksi parhaista lastenkirjoista ja samalla myös oman lapsuuteni ihanimmista muistoista liittyy Thorbjörn Egnerin Kolmeen iloiseen rosvoon, Kasperiin, Jesperiin ja Joonataniin. En muista, luinko satua, jonka Egner kirjoitti vuonna 1957 ja joka ilmestyi suomeksi Aila Meriluodon suomentama vuonna 1972, mutta sen muistan - kuten niin moni muukin ikäiseni - miten kävin katsomassa sen teatterissa pienenä. Tänä vuonna Egnerin syntymästä on kulunut muuten 100 vuotta, joten juhlavuottakin vietetään!

Näistä syistä olen hamstrannut meille niin äänikirjan (WSOY 2009) kuin kirjankin (WSOY 2009) ja kävin tyttäreni kanssa katsomassa Kaupunginteatterissa viime keväänä Kolme iloista rosvoa. Teatterissa viimeinen esitys meni jo loppukeväällä, traileri esityksestä on vielä nähtävissä YouTubessa.

Näytös oli toki hyvä, tehtiinhän se Kaupunginteatterin arsenaalilla ja paneutumisella, ja lavasteet olivat hurmaavan nostalgiset. Oli mahtavaa nähdä omasta lapsuudesta tuttu näytelmä, ja se täyttikin monin tavoin odotukset! Mutta silti mietin, että etenkin puoliaikaan asti sirkusta ja meininkiä oli hieman liikaa, ja rauhallisempikin tahti olisi riittänyt. Mukana olevia hahmoja olisi voinut karsia muutaman, jotta rosvoille ja muille päähenkilöille olisi jäänyt vielä enemmän tilaa. Ihmettelin myös, miksi laulujen tempo oli niin nopea. Paikoin esitys oli kuitenkin loistava, ja se täytti myös lapsikatsojan odotukset.

Lapsikatsojalla nimittäin oli huimasti odotuksia ja perhosia vatsassa! Ennen näytelmää olimme kuunnelleet tarinan äänikirjaa AINA autossa istuessamme vajaan vuoden ajan. Ja tuleehan niitä kertoja vajaassa vuodessa, huh! Lopputuloksena varmaankin sadoista kuuntelukerroista minäkin olen oppinut melkein joka ikisen laulun ja kohdan niin hyvin ulkoa, että kun nyt luen kirjaa, minulle tulee hassuja hetkiä, että tiedän selkärangasta, mikä sana seuraa nykyistä ja osaan jäljitellä lukija Kauko Helovirran äänenpainoja ja -sävyjä tarkasti. Parhaita kohtia lapsen mielestä - tulipaloa, Topiaan syntymäpäiviä, eläköön-laulua - on kuunneltu loputtomasti.

Kaikki kunnia Kauko Helovirralle, hän lukee äänikirjan loistavasti. Hänen ansiostaan kuuntelu on ollut miellyttävää, ei yhtään ärsyttävää. Musiikista huolehtivat Leena Hurri (laulu) ja Matti Wallenius (kitara), ja musiikki on kaikin tavoin hyvää, mutta silti: laulujen yli olisi kyllä jo tehnyt jo mieli hyppiä, Helovirran lukeman tekstin yli ei koskaan. Mikään ei ärsytä, kaikki on kohdallaan. Hahmot ovat sympaattisia, ääni on pehmeä ja rauhoittavan matala, ja nappaa silti huomion. Etenkin Kasperin, Sohvi-neidin, vanha Topiaan ja poliisimestari Paavalin ääniroolit ovat todella mainioita.

Äänikirja on hirveän herkkä asia. Minua ärsyttää helposti kovin moni asia: liian yksitoikkoinen ääni, naislukijan liian korkea ääni, pilkuttomuus lukiessa, tarinan henkilöiden liian samantapainen puhetapa... Joskus alussa lupaavalta vaikuttava alkaa ärsyttää melko pian. Ja äänikirja tuntuu olevan kovin henkilökohtainen asia, sillä miten muuten voisi selittää, miksi toista ärsyttävät lukijat, jotka toiselle ovat klassikkoja.

Kauko Helovirran Kolme iloista rosvoa on minulle selkeästi yksi parhaista äänikirjoista, joita olen kuunnellut. Ja Thorbjörn Egnerin vuonna 1957 kirjoittama kirja yksi sympaattisimmista lastenkirjoista joita tiedän.


Mutta miten tyttäreni on jaksanut kuunnella tarinaa niin loputtoman paljon? Näin hän perustelee asiaa:

Mä tykkään tästä, koska tämä on välillä kiva ja välillä jännä.

Paras kohta on se, kun syttyy tulipalo. Ja Topiaksen synttärit.
Ja toiseksi paras kohta on se, kun ne rosvot varastaa raitiovaunun ja syö leivokset.

Paras laulu on se, missä poliisimestarin vaimo laulaa vankilassa oleville rosvoille.

Kivoimmat ihmiset ovat pikku Kamomilla sekä vanha Topias, koska se on niin kiltti ja viisas. Myös leijona on tosi kiva, kun se on niin kiltti.

Rosvoista ja Sohvi-tädistä en tykkää niin paljon, kun Sohvi-neiti on niin topakka ja rosvot varastavat. Mutta kun ne varastaa Sohvi-neidin, se on kiva.

Parasta teatterissa oli se kohta, kun Kasper hyppäsi leijonan laatikon päälle, missä se nukkui.

----

Etelä-Norjassa on muuten Kardemumman kaupunki, jossa olisi mielenkiintoista käydä. Mikäli ymmärrän norjankielisen tekstin oikein, pikku kaupungissa on 33 taloa, ja siellä voi myös yöpyä. Olisiko yksi yöpymispaikoista poliisimestari Paavalin talon yhteydessä oleva selli??

Mitä sinä pidät Kolmesta iloisesta rosvosta? 

Annika Sandelin: Retkuliina ja Retkuliina rakastuu

Annika Sandelin: Retkuliina (2010, 2. painos, orig. Businnan) ja Retkuliina rakastuu (2011, orig. Businnan blir kär)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Söderströms

Muutama vuosi sitten ilmestyivät ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi Annika Sandelinin riimittelemät ja Linda Bondestamin kuvittamat Retkuliina (2010) ja Retkuliina rakastuu (2011), joissa riehakas pehmokoira pistää loruriimein ennen niin rauhaisen elämän talossa mullin mallin. Retkuliina on villi ja raisu, itsekeskeinen ja vaivalloinen, ärsyttävä mutta samalla niin rakas, hetkessä elävä koiranketku, jonka tultua talossa ei ole enää koskaan tylsää.

Retkuliina keinuu rallivauhtia,
huutaa: "Oi! On ihanaa keinua."
Yhä ylemmäs keinu nousee,
tassu koivun latvaa hipaisee.
Petra huutaa: "Tuossa käy hassusti.
Jollet pysähdy, putoat varmasti!"
Retkuliina sulkee korvansa:
"Kukaan ei saa määrätä minua."

Kirjan itsenäisessä jatko-osassa, Retkuliina rakastuu Retkuliina löytää mielitietyn, Rackhamin. Toisistaan sokaistunut lemmenpari karkaa kotoa, tarpoo sohjossa ja löytää kodin pahaisesta viemäristä. Lempi on kovilla, Retkuliinalla suuri koti-ikävä ja tunnelma kotonakin kovin ankea. Suurta on myös jokin muu, kun Retkuliina vihdoin palaa kotiin:

Jaska huomaa: "Mitä oikein näin?
Retkuliina taitaa olla pieniin päin!"
Retkuliina niin kuin aurinko loistaa:
"Torttua kiitos! Tossuni saa jo poistaa.
Kuunnelkaa mikä lapsiveden loiske!
Pennut vatsassa peuhaa, mikä roiske!

Meillä on luettu viime aikoina melko paljon kuusivuotiaan toiveesta Retkuliinoja, ja se on kivaa, sillä kirjoja on hauska lukea ääneen. Annika Sandelin on tosiaan pukenut tekstin kepeisiin loruriimeihin, ja myös suomentaja Henriikka Tavin kynänjälki ihastuttaa. Parhaimmillaan teksti naurattaa niin lasta kuin aikuistakin, ja kirjat, joissa saa nauraa yhdessä yhteen ääneen, ovat aina helmiä! Vajaa 30 sivuiset kirjat ovat myös sopivan mittaisia iltasatuja silloin, kun väsyttää.

Linda Bondestamin kuvitus on tutun värikylläistä, yksityiskohtia ja ilmeitä pursuilevaa. Olen aiemmin arvostellut blogissani hänen kuvittamansa Mainio herra Iloisen, jonka kepeän keltaiseen ulkoasuun olen ihastunut ja jossa niinikään rakastutaan. Kustannusyhtiö Teoksen sivulla kerrotaan muun muassa, että Bondestam on saanut useita kuvituspalkintoja, mm. Svenska litteratursällskapetin palkinnon,Vuoden kauneimmat kirjat -kunniamaininnan ja Finlandia junior -ehdokkuuden.

Retkuliinassa viehättää hyvän tarinan, pirtsakan ulkoasun ja virkistävän kielen ohella Retkuliinan inhimillisen ärsyttävä hahmo. Aikuislukijaa koiranketku muistuttaa aika usein lapsista - rakkaista, mutta joskus niin - huh - rasittavista ja rämäpäisistä. Kirjassa Retkuliina rakastuu hemmoteltavaksi heittäytyvä koira tuo huvittavasti mieleen raskaana olevat ja vastasynnyttäneet äidit. Paitsi Retkuliina, tärkeitä hahmoja ovat myös Petran muut pehmot, joiden tarkasti piirretyihin kuviin ja hassuihin nimiin kuusivuotias suurella mielenkiinnolla paneutui. Pehmoeläimet mudostavatkin Retkuliinassa oman maailmansa, joka pientä lukijaa epäilemättä viehättää. (Kts. kuva yllä.)

Molemmat, mutta etenkin Retkuliina rakastuu on minusta erinomaisen onnistunut, huvittavan erilainen kirja, jossa lähestytään hieman isompien teemaa hauskalla tavalla - rakastumista ja sen myötä karkaamista kotoa, raskaaksi tulemista ja vauvan odotusta ja sitten vauvan syntymistä. Kuvituksen ja kielen ansiosta kirja sopii kuitenkin ihan pienellekin kuulijalle. Vauvaa odottavaan perheeseen tämä olisi humoristinen hankinta!

Tähtiä 4 / 5

Samalta tekijäparilta on aiemmin ilmestynyt kirja Milja ja naapurit (Tammi 2006).

Zacharias Topelius ja Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Suomennos: Asko Sahlberg
Kustantaja: Teos & Söderströms 2012
32 s.

Adalmiina oli nyt saanut sen mikä oli parempaa kuin kauneus ja viisaus ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Hän oli paljon onnellisempi nyt, kun hän vahti vuohia ja söi vähäisen leipänsä ja nukkui kovalla olkien ja sammaleen peittämällä alustalla. 

Jos olet sattumalta lukenut aiemmin blogissani arvostelemani, suorastaan hehkuttamani Topeliuksen satuhelmiä (WSOY 2006), ei ole vaikea arvata, että Topeliuksen sadut ovat minusta äärimmäisen kauniita, joskus pelottaviakin, ja ennen kaikkea aina, aina vaikuttavia ja mukaansa tempaavia.

Teos & Söderströms julkaisi tänä keväänä suomeksi uudelleen suomalaisten rakastaman, yli 150 vuotta sitten ilmestyneen satuklassikon Adalmiinan helmi. Taideteosta lähentelevä upea kirja nostaa vanhan sadun taas ajankohtaiseksi ja uusien lukijoiden löydettäväksi. Teoksessa satu saa rinnalleen Lena Frölander-Ulfin pastellisävyisen ja art nouveau-henkiseksi luonnehditun kuvituksen. Kokonaisuus on kuin taidekirja, ja jokaisen kuvan voisikin nostaa seinälle. Kuvan ja tekstin suhde on ilmavaa, kauniisti aseteltua, ja pienikin kuulijaa jaksanee kuunnella satua. 

Asko Sahlberg on tehnyt satuun uuden, kauniin suomennoksen, jonka ansiosta kieli sopii entistiä paremmin suuhun, menettämättä kuitenkaan mitään entisajan tunnelmasta. Sahlberg on karsinut uskonnollista moraalinopetusta ja samalla nykyaikaistanut ja yksinkertaistanut kieltä auttaen samalla pientä ja isoakin kuulijaa. Esimerkiksi aiemman suomennoksen siivo on nyt kiltti, kopeuden korvaa ylpeys, taitamaton ja yksinkertainen on nyt tietämätön ja typerä. Silti tekstissä on jäljellä kauneutta ja koukeroa yllin kyllin. 

Sadussa on opetus, miten ylpeä voi menettää kauneutensa ja viisautensa ja rikkautensa, mutta nöyrä ja ystävällinen sydän on näitä paljon tärkeämpi ominaisuus. Se auttaa Adalmiinaakin löytämään elämässään onnen, jota kaikki maailman rikkaus, kauneus ja viisaus eivät hänelle aiemmin tuoneet. Moraalista opetusta on siinä määrin, että lukiessa mietin pakostikin, miten se solahtaa kuusivuotiaaseen lapsikuuntelijaani. Vastaus on: ihan hyvin. Hän nimittäin kuunteli 32–sivuisen sadun yhdeltä istumalta ja pyysi sitä seuraavalla satukerralla uudestaan luettavaksi. Ihan suosikiksi satu ei kuitenkaan päässyt, mutta ei se mitään. Pääasia, että satu on nyt tässä, tällaisessa paketissa, uusien lukijoiden löydettävissä ja ihastuttavissa!

Tämä kirja pitää itse nähdä ja lukea, sillä muutamat rivit ja kuvat eivät tee oikeutta sille, miten kauniisti kirjassa yhdistyvät suomalainen klassikko ja satumainen kuvitus.

"Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"

Tähtiä 4,5 / 5

Kansainvälisiä satuja sen sijaan löydät toisaalta blogistani.

Adalmiinan helmi on arvosteltu aiemmin mm. Kirjavassa kammarissa ja Sinisen linnan kirjastossa. 

Kim Fupz Aakeson: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kim Fupz Aakeson: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kuvitus: Salla Savolainen

Suomennos: Outi Menna

Kustantaja: Tammi 2012

Maailman hulluimman näköinen tyttörassu omistaa ihmeelliset korvat, niin suuret, ettei hän voi missään välttyä joutumasta tuijotuksen kohteeksi. Mihin tahansa hän meneekin, ihmiset toljottavat ja supattavat.

He kuiskivat: ”Oletteko nähneet missään tuollaisia hörökorvia?”

Tai: ”Noista saisi mainiot patalaput.”

Ei totisesti ollut herkkua olla maailman hulluimman näköinen tyttö.

Mikään ei auta, eivät korkkiruuvikampaukset eivätkä kylmäpermanentit, eivät käynnit trendikkäissä vaatekaupoissa eivätkä puhvihihaiset paitapuserot. Koska tyttö kuulee suurilla korvillaan kaikki supatukset, hän tulee kovin surulliseksi ja jää lopulta nököttämään yksin kotiin. Ja silloinhan kaikki vasta kurjaa onkin. Vaikka katsookin päivät pitkät televisiota ja syö paljon pizzaa.

Ja kaikki muuttuu vielä hullummaksi, kun tyttö eräänä aamuna herää ja korvat ovat muuttuneet täplikkäiksi. Täplät eivät irtoa edes talousspriillä eivätkä tärpätillä, turpoavat vain ja tulevat kipeiksi. Seuraavana aamuna korvat ovat jo valtavat, väriltään oranssin keltaisen vihreät, kuviolliset ja kukertavat.

Silloin tyttö oivaltaa. Hän heiluttaa korviaan. Ja kyllä! Eihän hän olekaan ruma, vaan perhonen! Hän lennähtää taivaalle, ja kaikki tavalliset ihmiset kuiskivat haltioissaan, miten hän on maailman kaunein perhonen.

Kaunis tai ei, se oli perhosen itsensä mielestä yhdentekevää. Hän liihotti keveästi keltaisilla siivillään ja hänen värinsä hehkuivat auringonpaisteessa. Ylhäällä taivaalla hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi.

Tyttö ja ihmeelliset korvat on Tanskan tunnetuimman lastenkirjailijan Kim Fupz Aakesonin ja värikkäistä ja elämäniloisista kuvituksista tunnetun Salla Savolaisen yhteistyötä. Yhteistyö toimii, kuvitusta ja tekstiä on sopivasti ja Savolainen luo tyttöön veikeää persoonallisuutta rastatukkineen. Muutoin tyttö jääkin hieman leijumaan, eikä lukijalle selviä sen paremmin hänen ikänsä kuin mitään muutakaan tytöstä, ei edes onko hänellä vanhempia. Ei muuta kuin isot korvat, jotka hallitsevat hänen jokaista tekoaan ja hetkeään.

Tytön leijumaan jättäminen mitä tulee ikään ja ympäristöön mahdollistanee sen, että hyvin monenlaiset ja monenikäiset (lapsi)lukijat pystynevät samaistumaan tyttöön. Toisaalta se tekee kirjan tunnelmasta paikoin melko raastavan. Tytöllä ei selvästikään ole yhtään ystävää, eikä hän saa lohtua mistään. Kuvaako se lapsen tai nuoren tuntoja silloin, kun on erilainen eikä ole yhtään ystävää?

Minua mietityttää myös kirjan viimeinen lause:

Ylhäällä taivaalla hän tunsi olonsa melkein onnelliseksi.

Melkein?

Savolaisen humoristinen kuvitus kuitenkin keventää tarinaa niin, ettei se tunnu liian surumieliseltä vaan saa optimistisia sävyjä. Sisäkanteen on kuvitettu tyttö istumaan yhdessä toisten perhosten kanssa. Tyttö taitaa lopulta löytää kaltaisensa, onneksi.

Kirja kurkottaa yli ikärajojen ja kuvakirjojen tavanomaisen ensisijaisen yleisön, jos nyt ylipäänsä haluaa nimetä kuvakirjoille ensisijaista yleisöä (nehän sopivat kaikille!). Tyttö kuvataan selkeästi nuoreksi – hän ostaa trendivaatteita, käy kampaajalla, diskossa, katsoo leffoja ja syö pizzaa. Toisaalta hän on pieni aikuisten silmissä, arka ja epävarma. Kirjaa kannattaisikin kokeille alakoulun isoimmille tai yläkoululaisille, miten se uppoaa sen ikäisiin. Ja totta kai kirja sopii myös kuvakirja-ikäisille. 

Kirjan teemana on erilaisuuden hyväksyminen, ja ennen kaikkea itsensä hyväksyminen. Se kumartaa kauniisti omalle erilaisuudelle ja muuttaa ruman kauniiksi, karsastetun tavoitelluksi ja ihailluksi. Siksi se antanee lohtua monelle itsensä epävarmaksi tuntevalle. Kaikkien sisällä asustaa kaunis perhonen, jonka pitää vain päästää lentoon.


Ps. Jos pidät Salla Savolaisen kuvituksista, kurkkaa myös aiemmin arvostelemani Hurraa Helsinki ja Vesta-Linnea mieli mustana. Aiemmin tekijäparilta on ilmestynyt teos Tyttö joka muisti kaiken (Tammi  2009).

Sari Airola: Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa

Sari Airola: Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa

Kustantaja: WSOY 2012

32 s.

Kaverukset tömähtävät mattoineen keskelle vilkasta aukiota. – Olenko minä ehjä? Pampula kysyy vapisten. Se on peittänyt silmät pitkillä korvillaan.
Aslan nostaa Pampulan korvat hellästi pystyyn, ja käärii sitten maton rullalle.
- Tervetuloa Turkkiin, Pampula!
Ja mitä Pampula näkee! Kirjavia mattovuoria. Ja vuorten päällä venytteleviä kissoja. Ei yhtä ainutta pupua missään!
Pampulan herkkä nenä värähtää. Hajut ja tuoksut leijuvat yhtenä mylläkkänä ilmassa eikä niissä ole mitään tuttua.
Äänet ovat ihan uusia nekin. Ja niitä on paljon!

Sari Airolan uusi lastenkirja Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa (WSOY 2012) on aistimuksellinen matka värikkääseen Turkkiin, jossa tuntemattomat sanat leijuvat ilmassa, uudet tuoksut kutkuttavat nenää eikä missään näy ensi näkemältä mitään tuttua! Pampula-pupu on joutunut matkalle melkein vahingossa, Aslan-kissan tempaamana taikamatolla lentäen. Aslanin siskolla on Turkissa syntymäpäivät, ja sinne kaverusten matka vie.

Airola kuvaa ilmeikkäästi niin sanoin kuin kuvinkin kulttuurishokkia sekä vierauden ja ärtymyksenkin tunnetta, mikä uuteen kulttuuriin astujan, etenkin nälkäisen sellaisen, helposti valtaa. Pikku hiljaa uuden paikan ja matkailun viehätys saa Pampulankin kuitenkin valtaansa, ja kun he vielä viettävät hauskat syntymäpäivät, Pampulan valtaa riehakas juhlamieli. Matkustelu on hurjan jännittävää, ja seikkailu antaa uusia kokemuksia! Kotiin palatessaan Pampula tuntee olevansa kuin toinen pupu, rohkea ja reipas seikkailija.

Kirjan teemoja ovat monikulttuurisuuden ja erilaisuuden ohella ystävyys, arkuus ja rohkaistuminen sekä omien pelkojen voittaminen. Alun arasta ja vastentahtoisesta Pampulasta sukeutuu matkan myötä reipas pupu, joka huomaa pitävänsä seikkailuista ja kannustavansa jopa muitakin samaan. Tällaisenaan kirja tarjoaa mainion peilauspinnan ujolle ja aralle lapselle, sillä Turkin asemasta Pampula voisi olla missä vain uudessa tilanteessa. Ja lapsilukijan ohella yhtä lailla aikuislukija saa kannustusta ja muistutuksen siitä huikeasta, onnellisesta fiiliksestä, joka palkitsee omalta mukavuusalueeltaan poistujan ja uusiin kokemuksiin heittäytyjän.

Sivuilla on pääosassa runsas, värikylläinen kuvitus ja ilmeikkäät eläinhahmot. Etenkin Pampula-pupun ilmeet kuvaavat mainiolla tavalla uuteen ja vieraaseen temmatun arkuutta ja ujoutta. Turkissa koskaan käymättömällekin kirja välittää oivallisesti maan tunnelmaa, muotoja ja värejä, kauniita ornamentteja ja kuvioita, joiden maailmaan on hauska uppoutua nojatuolimatkalle. Erityisen kekseliäästi on kuvitettu turkinkieliset puhekuplat, jotka ovat vieraiden sanojen ohella täynnä vieraita muotoja ja elementtejä.

Autenttisuutta lisää se, että kuvittaja-kirjailija Sari Airola on asunut vuosia Istanbulissa ja Hong Kongissa. 

Hypystä tuntemattomaan maahan kertoo myös Jukka Laajarinteen Elina vieraalla maalla  (WSOY 2008).

Päivitetty 19.6.2012