Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän ja Onni-poika ja hirveä hirviö

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän
Kustannus: Minerva 2012
40 s.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja hirveä hirviö
Kustannus: Minerva 2011
34 s.

Onnista ja Aramista tulee pian ystävät. Aram on opettanut Onnille sanan pyörä. Se on Aramin kielellä Docharkhe. Onni on opettanut Aramille sanan karjalanpiirakka, koska Aram tykkää karjalanpiirakoista. (Onni-poika saa uuden ystävän)

Vaikka olin kuullut usein Onni-poika -sarjasta, olin jotenkin onnistunut kiertämään sen muutamaa kirjakaupassa tehtyä selailua lukuunottamatta. Onneksi löysin sen nyt, ja ilahduin kirjoista kovasti!

Onni-poika saa uuden ystävän -kirja kertoo kulttuurienvälisestä ystävyydestä sekä pienistä eroista mutta vielä suuremmasta samankaltaisuudesta kahden eri maasta tulevan pienen pojan välillä. Onnin naapuriin muuttaa Aram-poika Iranista. Hänen perheensä tuo Onnin perheelle tervehdykseksi tuoksuvaa vanukasta, ja vastalahjaksi Onnin perhe leipoo Aramin perheelle tiikerikakun. Vaikka Aram ei puhu yhtään suomea, lapset ystävystyvät pian. Myös vanhemmat ystävystyvät, ja huomaavat yllätyksekseen, miten pääsiäiseen Suomessa ja nowruziin Iranissa liittyy hämmästyttävän paljon samanlaista. He juhlivatkin yhdessä nowruzia ja pääsiäistä, ja lopulta myös sitä, miten Aramin äiti saa hakemansa työpaikan.

Onni-poika ja hurja hirviö -kirjassa liikutaan ihan erilaisissa tunnelmissa, nimittäin hämäräseikkailussa metsässä Onnin isin ja naapurin Helmin sekä Helmin äidin kanssa. Lapset bongaavat retkellään yöperhosia ja lepakoita, ja nauttivat eväitä pimeässä metsässä. Myöhemmin Onni leikkii naapurin Viljon kanssa kummitusleikkiä, joka pelottaa kovasti pikkuveli-Olavia. Illalla molempien poikien on kovin vaikea saada unta, ja äidin pitää istua pitkään sängyn vieressä.

Molemmissa kirjoissa oli herttaista mutkattomuutta ja hirveän hyvin tavoitettua lapsiperheen arkea. Teksti ja repliikit sopivat suuhun mainiosti, ja kohtaukset olivat ihan kuin meiltä, 6- ja 3-vuotiaiden lasten kotoa. Olin varautunut lukemaan pienikokoiset kirjat nopeasti läpi, mutta tekstiä ja juonenkäänteitä olikin yllättävän paljon ja tarinat menivät syvemmälle kuin olin ajatellut, mikä oli hyvä. Hämmästyin myös sitä, miten hyvin ne vangitsivat 3-vuotiaan vilkkaan pojan kuuntelemaan, ja miten hyvin ne sopivat toisaalta myös vielä 6-vuotiaalle pieneksi lukuvälipalaksi.

Yllätyin myös tekstin fontin toimivuutta, vaikka tikkukirjaimilla kirjoitettu ei mielestäni kovin usein toimi. Tässä se kuitenkin sopi niin saumattomasti muuhun piirrosjälkeen, ettei se häirinnyt yhtään. Kuvitus oli jotenkin suloista ja jälleen kauhean tunnistettavaa, niin tuttuja kokoajan kotona tapahtuvia asioita Pelliccioni oli arjesta vanginnut: kerrossängyissä nukkuminen ja niistä huutelu, iltapesut, keittiön tavarat ja pikkuveljen ryntääminen äidin syliin tämän tullessa kotiin. Ne saivat kirjat tuntumaan oikeastaan kovin meiltä.

Onni-poika saa uuden ystävän -kirjassa on kivasti tavoitettu kulttuurien yhtäläisyydet. Mielenkiintoista oli myös, että Aramin perhe tekee ensimmäisen askeleen tutustumiseen, vaikka kaikki on heille uutta ja vierasta. "Annetaan heidän kotiutua rauhassa", toteaa Onnin äiti kun he huomaavat uuden nimen ilmestyneen rappukäytävään. Silti ilmeet ovat niin hymyileviä ja hyväntahtoisia, ettei lukija hetkeäkään luule perheen olevan epäkohtelias uusia naapureita kohtaan. Tällaista kulttuurien välistä eroavaisuutta silmällä pitäen olikin ilo lukea Lastenkirjahylly-blogista, että kirja on tarkoitus kääntää persiaksi. Ehkä lastenkirja avaa ulkomaalaisille suomalaisten varautuneisuuden takana piilevää ajatusmallia tai toimintatapojamme... Pelliccioni saikin apua kirjoittamiseen iranilaiselta, Suomessa vuodesta 2006 asuneelta Bahar Mozzafarilta, joka on edistänyt suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamista Rauhan lapset -työryhmän vetäjänä, kertoo Lastenkirjahylly. Mahtavaa suvaitsevaisuuden ja ymmärtäväisyyden edistämistä puolin ja toisin!

Onni-poika ja hurja hirviö -kirjassa muuten myös naapurin Viljo on tummaihoinen. Vapauttavaa miten paljon lastenkirjoissa on nykyään erivärisiä ja -näköisiä ihmisiä siellä sun täällä!

Summa summarum: Jos et vielä tunne Onni-poika kirjoja, kannattaa ehdottomasti tutustua, helposti lähestyttäviä ja monipuolisia kirjoja!

Tähtiä 4 / 5

PS. Kuvitus toi elävästi mieleeni suositun unkarilaisen lastenkirjailijan Bartos Erikan Anna ja Peti -kirjat, joita ei suomennettuna ole ilmestynyt. Ihania iloisia "väriterapiakirjoja" lapsiperheen jokapäiväisestä arjesta, joita on kiva ihan vain selaillakin, sillä tekstiä on vain muutama rivi joka sivulla, suosittelen!

Orianne Lallemand & Elen Lescoat: Äiti ihana

Orianne Lallemand: Äiti ihana (Maman merveille)
Kuvitus: Elen Lescoat
Kustannus: Uusi Tie 2012
28 s.

On niitä päiviä, kun hän on vihainen. Silmät leiskuvat kuin salamat. Tahtoisin silloin olla pieni mato, joka kaivautuu maan alle. Äiti ukonilma.
On niitä päiviä, kun hän on hilpeä, täynnä naurua ja höpsötystä. Lähdemme retkelle, leikimme piilosta tai pukeudumme hassusti. Äiti yllätys.

Ranskalaisten Orianne Lallemandin ja Elen Lescoatin kirjoittama ja kuvittama Äiti ihana herättää huomion karkkipaperinvärisellä suloisuudellaan ja pehmustetuilla kansillaan. Joka aukeamalla on hempeä kuva suurisilmäisestä äidistä ja lapsesta, ja joka aukeamalla äiti on erilainen. Milloin pehmeä, salaperäinen, milloin hyväntuoksuinen, sädehtivä, välillä taas ärsyttävä tai surullinen. Mutta yhtä kaikki äiti on ihana, ja kun hän on poissa, äitiä on ikävä. Äiti oma rakas. Taivaan isä, siunaa äitiä.

Kun näin kirjan, toivoin heti, että tyttäreni olisi vielä kolme, ja käpertyisi lukemaan kirjaa kanssani! Kirja sopii nimittäin juuri 1-3-vuotiaille, ja pinkkisävyisestä värityksestä johtuen luokittelin sen melkoisen tyttökirjaksi. Kirjassa lapsena on kuitenkin poika, eli kyllä tämä sikäli sopii pienille pojillekin. Oma 3v. vilperttini, joka on henkeen ja vereen innostunut paloautoista ja kuorma-autoista, ei ensilukemalla jaksanut katsella ja kuunnella kirjaa kokonaan (vain äidin kiukku ja salamat taivaalla kiinnostivat, kts. kuva alla) mutta toisella kerralla kirja päästiin jo loppuun. Nähtäväksi jää, palataanko siihen vielä. Mutta ei siis ulkosasustaan huolimatta pelkästään tyttökirja, sillä sanoma koskee kaikkia lapsia. Äiti on välillä tuollainen ja sitten taas ihan toisenlainen, mutta silti niin tärkeä.

Yritin etsiä tietoa kuvittaja Elen Lescoatista, mutta ranskaa taitamattomana en ymmärtänyt juuri muuta kuin että hän näkyy kuvittaneen useita lastenkirjoja. Äiti ihanan kuvista näkyy selvästi äidin ja lapsen ainutlaatuinen läheisyys ja ilo toisistaan, pienen lapsen riippuvuus äidistään ja äidin ihailu. Uhma ja kaikki kielteisyys lapsen puolelta loistaa poissaolollaan, varovaisuus ja huolestuneisuus ovat vahvimmat lapsen tunteet. Myös äidin kiukku näyttää kovin lempeältä. Äiti ihana onkin naivistisuudessaan parhaimmillaan ihan pienille, äidin ja lapsen yhteisiin hellyttelyhetkiin.

En osaa ihan päättää, onko kirja enemmän lapsille vai äideille, mutta olisin voinut haluta sen lahjaksi tuoreena äitinä äitienpäivänä vaaleanpunaisen leivoksen kanssa. Tai voisin antaa tämän vauvan saaneelle ystävälle lahjaksi. Olen taipuvainen uskomaan että yhtä paljon kuin lapsi kirjasta tykkää myös äiti. Joka tapauksessa kirjaa on mukava lukea yhdessä lapsen kanssa, sillä se tuo mieleen kivat yhteiset hetket, ja on lisäksi armollinen niille ei-niin-kivoille-hetkille. Kirja saa myös aikaan jonkinlaisen "Hyvä me kaikki äidit"-olon - me olemme hyviä juuri tällaisinä!

Kirjan on kustantanut Uusi tie, joka kustantaa pääasiassa kristillistä kirjallisuutta, mutta viime vuosina yhä enenevässä määrin lasten kirjallisuuttakin.

Tähtiä: 3 / 5

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat
Kuvitus: Sirja Iisakka
Kustannus: Saarni-kirjat 2011
171 s.

Lopulta yllätin itseni siinä pienessä puusaunassa hengittämästä hitaammin. Minä todella hengitin hitaammin ja ihmettelin, mihin se kokoajan nopeammin tikittävä, vihaista seinäkelloa muistuttava ääni oli hävinnyt korvistani. Ensi kerran moneen vuoteen ehdin katsoa sormiani ja varpaitani ja kuunnella hengitystäni ja miettiä, miten paljon minulla oli aikaa. Kaiken oli pysähdyttävä ennen kuin ymmärsin, että vain hitaus tuo aikaa. 

Tontuilla on suuri huoli - vanhoja puusaunoja ympäri Suomen puretaan kovalla vauhdilla, sillä kiireiset ihmiset eivät ehdi eivätkä halua niitä kunnostaa, vaan korvaavat ne sähkösaunoilla. Samalla uhkaavat hävitä saunatonttujen kodit! Joulutontut lähtevät auttamaan saunatonttuja saunojen kunnostamisessa, ja seikkailuun päätyvät myös pienet tonttulapset Tiitu, Timi, Tuisku ja Verne. He saavatkin oikein tärkeän tehtävän, sillä he auttavat saunatonttu Justusta kunnostamaan Elsa Koivuniemen puusaunaa, joka ottaa ainoana puusaunana osaa Suomen upein sauna -kilpailuun! Jos Elsan sauna voittaisi kilpailun, olisi puusaunoilla vielä mahdollisuus! Ikävä kyllä toinen tuomareista on kiireinen, hätäilevä uramies, joka ei puusaunojen päälle ymmärrä. Nyt tarvitaan kiireesti tonttujen kekseliäisyyttä!

Meri Savosen Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat sijoittuu kevääseen, mutta sopii tavattoman hyvin luettavaksi myös marraskuun hämärässä, ovathan päähenkilöinä tontut. Myös kirjan verkkaisuus istuu hyvin juuri tähän hetkeen vuodesta.

Tonttujen pienet, harmittomat seikkailut Varis Vaakkurin ja Liekki-ketun kanssa saivat kuusivuotiaan lapsikuuntelijan herpaantumattomaan otteeseensa. Häntä jännitti hirveästi, voittaako Elsan sauna Suomen upein sauna -kilpailun. Tarinan hahmot, Justus Tunturikäpälä, Joulumuori, Joulupukki ja saunatonttujen vanhin Nuutti Vuonankaali olivat sympaattisia.

Aikuista kirjassa viehätti ertityisesti suomalaisen perinteen arvostaminen ja elämän hidastaminen. Tarinointi puusaunoista oli hellyyttävää ja iltaisin oli hyvä rauhoittua kirjan kanssa iltasadun lukuun. Välillä olin itse tuskastua loputtomaan mietiskelyyn puusaunoista, ja tekstiä olisi voinut paikoin hieman vähentää - toisaalta oli kiva, että kirja kesti juuri niin kauan kuin kesti. Lasta hidastempoisuus ei häirinnyt, päinvastoin hän ei olisi halunnut kirjan ollenkaan loppuvan, vaan halusi aloittaa sen heti uudelleen alusta!

Kirja sopi hyvin paitsi kuuden kieppeillä olevalle - ja pienemmällekin, jos jaksaa kuunnella hitaanpuoleista tarinaa ilman kuvia - mutta myös itse lukevalle alakoululaiselle ja tonttutietouden kartuttamiseksi. Sirja Iisakan kooltaan pienet lyijykynäkuvitukset maustavat tarinaa harvakseltaan, mutta ne sopivat kirjan verkkaiseen, vanhanaikaiseen ja konstailemattomaan ilmapiirin.

Vaikka kestikin useita iltoja syttyä kirjalle, se jätti jälkeensä hyvän olon. Puusaunojen tunnelmaan ja rätisevän tulipesän loimotukseen pääsee hyvin leijailemaan kirjan sivuilla, ja samalla voi vetäistä henkeä ja rauhoittua. Kirja sopii muuten hyvin luettavaksi toki myös keväällä, kun mökkisaunoja aletaan lämmittelemään. Tonttulapsista on ilmestynyt aiemmin toinenkin teos, Tonttulapset ja seikkailujen joulu (Saarni-kirjat 2010), ja se tekisi kyllä mieli lukea!

Tähtiä 3,5 / 5
... ja lapselta kuulemma "tuhat"!

Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat on arvosteltu useammassakin blogissa, mm. Kirsin kirjanurkassa, Luen ja kirjoitan ja Kirjavassa kukossa.  Tonttulapset ja seikkailujen joulu on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.

Kirja on saatavilla myös E-kirjana.

Me kaikki synnymme vapaina

Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille. (We Are All Born Free)
Suomennos: Maisa Savolainen
Kustannus: Lasten Keskus 2008
Yhteistyössä Amnesty Internationalin kanssa
Kuvittajat: katso alla

Kuvittajat: John Burningham, Niki Daly, Korky Paul, Jane Ray, Marie-Louise Fitzpatrick, Jan Spivey Gilchrist, Ole Konnecke, Piet Grobler, Fernando Vilela, Polly Dunbar, Bob Graham, Alan Lee, Hong Sum Dam, Frané Lessac, Sybille Hein, Marie-Louise Gay, Jessica Souhami, Debi Gliori, Satoshi Kitamura, Gusti, Catherine ja Laurence Anholt, Jackie Morris, Brita Granström, Gilles Rapaport, Nicholas Allan, Axel Scheffler, Chris Riddell, Marcia Williams

29 maailmankuulua kuvittajaa, taiteilijaa, lastenkirjakuvittajaa ja kirjailijaa Aasiasta, Afrikasta, Euroopasta, Australiasta ja Etelä-Amerikasta. YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus vuodelta 1948. Maailman käännetyin asiakirja, joka on käännetty yli 360 kielelle. Kirjoitettu lapsille yhteisyössä Amnesty Internationalin kanssa. Humoristisia, syviä, pysäyttäviä kuvia, taideteoksia. Painavia sanoja. Pohdituttavia kokonaisuuksia.

Timo Parvela on kirjoittanut kirjaan loistavat alkusanat, jotka alkavat näin:
"Minä toivoisin, ettei tätä kirjaa olisi olemassa. Että ketään ei tarvitsisi muistuttaa siitä, että jokaisella lapsella on oikeus omaan nimeen. Kaikilla ihmisillähän nimi on. Ja kaikki lapset saavat käydä koulua ja aikuiset suojelevat heitä. Eikö niin?
Ei."

Tuohon ei:hin sisältyy kaikki. Se todellisuus, missä lukemattomat lapset elävät. Maailmassa, myös Suomessa, tässä. Ongelmien suuruus on suhteellista, mutta vaikka ongelmat näyttäisivät ulkoisesti pienemmiltä täällä kuin jossain muualla, se ei vähennä niiden aiheuttamaa tuskaa jokaisen lapsen kohdalla, joka niitä joutuu kohtaamaan.

Tälle kirjalle on niin paljon tarvetta. Siitä puhuminen ei ole turhaa, täällä eikä siellä.

Opettajalle tämä on ihan pakollinen. Loistava työväline monenlaiseen pohdintaan.

Itse olen ollut vapaaehtoisena katulasten parissa Intiassa ja elänyt arkea Afrikassa. Kokemuksista on saanut uskoa, toivoa ja suunnattomasti iloa. Lapset ovat antaneet minulle. Nimenomaan niin päin. Välillä tuntee itsellään olevan niin vähän vaikutusvaltaa mihinkään. Mutta ei se olekaan niin. Iloa voi antaa jokainen, huomata maailman ympärillään. Saman voi tehdä missä vain, kauppamatkalla tai bussissa. Tärkeää on puuttua aina, kun huomaa jotain väärää. Aikuisilla on valtaa vaikuttaa lasten asioihin.

Meillä kaikilla on oikeus levätä työstämme ja rentoutua. 

Kuvittaja Jackie Morris.

Meillä on oikeus omiin mielipiteisiin. Saamme ajatella mitä haluamme ja sanoa mitä ajattelemme. Meillä on oikeus jakaa ajatuksemme muiden kanssa. 

Kuvittaja Debi Gliori.

Ehkä pysäyttävin kuva minusta on tämä. Nuken ylöspäin sojottavat kädet kuin lapsen avuttomuus ja luottamus. Hymy. Veritahrat ja polttojäljet kertovat oman tarinansa.

Kukaan ei saa vahingoittaa meitä tai kiduttaa meitä.

Kuvittaja Jane Ray.

Kukaan ei saa pitää meitä orjina. Me emme saa pitää ketään orjina. 

Kuvittaja Korky Paul.

Meillä kaikilla on oikeus kotiin ja riittävään toimeentuloon sekä hoitoon, jos sairastumme. Musiikki, taide ja urheilu on tarkoitettu jokaisen iloksi. 

Kuvittaja Catherine ja Laurence Anholt.

Kukaan ei saa vangita meitä ilman syytä, pitää meitä vankilassa tai ajaa meitä pois maastamme. 

Kuvittaja Piet Grobler.

Kaikilla on oikeus elämään ja vapauteen ja turvallisuuteen. 

Kuvittaja Niki Daly.

Juhani Känkänen: Hyvää huomenta, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Hyvää huomenta, Apo Apponen!
Kustantaja: Teos 2012
48 s.

Apo Apponen on pieni poika, luultavasti eskarissa (minkä ikäiset mahtavat olla kiinnostuneita Tähtien sodasta? Mieheni mukaan 6 - 106 -vuotiaat...). Hänellä on pikkusisko, kaurapuuroa keittelevä isä, äiti ja koira Käpälämäki. Kirja kertoo aamuhetkestä, juuri siitä hetkestä ennen päiväkotiin lähtöä, kun koko perhe herää koiran ei-niin-mukavasti herättämänä, hampaat pitäisi pestä, kaurapuuro syödä ja vaatteet pukea päälle. Näistä jokainen vaihe aiheuttaa melkoista tuskaa tai ainakin mielenkiintoisia sattumuksia pienelle pojalle, jotka saavat lukijan hekottelemaan sarjakuvamaisen vauhdikkaan piirtämisen äärellä.

Esimerkiksi sähköhammasrharjan pää onkin huippuvauhdikkaan takatukan omaava Sinikka, joka alkaa hoilottamaan outoa laulua:

Nyt kerron hammaspeikosta Veikko nimeltään, joka hampaita särki missä joutui kiertämään. Oli Veikon ientaskut täynnä plakkia, ja pieneen hampaankolohon hän tykkäs kakkia!

Isän unenpöpperössä keittämästä puurosta säntää tänä aamuna outo tuttavuus, Kaaro Puttila, hillosilmien kuningas, joka panee pöydässä ranttaliksi ja ajelee kaarallaan ympäri pöytää. Äiti ei ole sotkuun kauhean tyytyväinen, mutta minkäs Apo hurjalle Puttilan Kaarolle mahtaa! Puuron jälkeen hurja taistelu paitaa vastaan, joka ottaa käyttöön inhottavimman aseensa, raapivan niskalapun. Apo ei ole pukeutumisen ystävä, mutta jotenkin koko perhe kuitenkin pääsee autoon, vaikka isä uutisiin uppotuneena viskaakin laukun ja koiran vähän väärin päin.

Juhani Känkäsen tekstissä vauhtia piisaa, ja lapsiperheen aamutouhut ovat selvästi tuttuja. Näitä ratoja homma aika lailla menee, ainakin vilkkaan pojan perheessä. Pukeutumiseen Apo hakee vauhtia kärrynpyöristä lähtien:

Pitkävihainen Paita onnistuu vangitsemaan Apon oikean jalan erikoisotteeseensa. Apo tekee kärrynpyörän saadakseen tilanteen hallintaansa. Vielä nopea liike... ja tässä ylivoimainen voittaja! 

Äiti pyytää Apoa laittamaan loputkin vaatteet päälle. - Ihmisen elämä on yhtä pukemista, Apo sanoo.   

Känkäsen kieli on humoristista ja huumori naurattaa aikuistakin. Välillä se on sarkastista, ja kakkahuumoriakin on mukana aika paljon. Kirja vetääkin varmasti oikeista nauruista monessa lapsessa, niin pienissä kuin isoissakin pojissa, sekä (todistetusti!) myös rauhallisissa tytöissä. Välillä on vaikea sanoa, osuuko huumori enemmän aikuisiin kuin lapsiin, varmasti molempiin. Meidän perheessä se nauratti kovasti, etenkin isää ja eskari-ikäistä esikoista. Välissä on huvittavia nappauksia aikuisten maailmasta, kuten alun Rosvo Roope -laulu. Vähän vanhemmat lapset ymmärtävät enemmän näitä ja kielikuvia, kuten "nyt otti kaurapuuro" ja "koiralla on neliveto päällä". Känkänen leikkii kivasti sanoilla!

Kuvitusta on siinä määrin, että pienempikin kuuntelee mielellään vauhdikasta tarinaa, mutta kirja menee taitavan kielensä vuosi tosiaan vielä pitkälle alakouluun asti. Sarjakuvamaisessa piirtämisessä on uudentuntuinen ote. Apon ilmeet tuntuvat syntyvän muutamalla pienellä kulmakarvan kulmalla ja suun viivalla.

Apon seikkailuja on ehkä odotettavissa lisää, ainakin Känkäsen nettivisuilla on luvassa enemmänkin Apon seikkailuja. Aiemmin Känkänen on julkaissut kolme romaania, tehnyt töitä graafikkona ja kuvittajana. Apo Apponen on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Hänen esikoiskirjansa Toivon mukaan voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2005.

Tähtiä 4 / 5 (tällä kertaa keskiarvo koko perheeltä!)

Ulf Stark ja Linda Bondestam: Diktaattori

Ulf Stark: Diktaattori (orig. Diktatorn)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Jaana Nikula
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms 2012
36 s.

Kun diktaattori saapuu, henkilökunta tervehtii häntä. He ripustavat hänen päällysvaatteensa koukkuun jossa on banaanin kuva. Sitä ei saa käyttää kukaan muu. 

Diktaattori on syksyllä suomennettuna ilmestynyt suosittu lastenkirja, jonka ilmestymistä odotin kiinnostuneena. Se on pidetyn ruotsalaisen lastenkirjailijan Ulf Starkin ja kekseliään suomenruotsalaisen kuvittajan Linda Bondestamin yhteistyönä syntynyt "vallankumouksellinen lastenkirja", jonka käännösoikeudet on myyty useaan maahan, kerrotaan kustantajan sivulla.

Diktaattori on hilpeä kirja! Idea on aivan mainio. Diktaattori on pieni, komenteleva, sympaattinen, ärsyttävä, kaikkivoipa hahmo, joka vetää hymyn huulille pakostakin, sillä tyypin tunnistaa kyllä. Itse asiassa ei tarvitse katsoa kuin metrin oikealle, missä meidän perheen oma diktaattori vetelee hirsiä. Arvelen kirjan diktaattorin olevan kolmevuotias, niin paljon samanlaista käytöksessä on meidän kolmevuotiaan kanssa, mutta voi hän ehkä olla 5 - 6 -vuotiaskin. Joka tapauksessa sellainen kummallinen paketti, joka osaa olla niin hellyyttävä ja hermoja raastava samaan aikaan.

Diktaattori on siis pieni ihmisenalku, joka määrää kaikkia ja kaikesta, jonka vanhemmat ovat toiveet toteuttavia alamaisia ja kuljettajia (kts. kuva alla), MINIsteriön (päiväkodin) henkilökunta hänen palveluksessaan, joka määrää yhtä lailla ihmisiä kuin luontoakin ja joka välillä vähän väsyy siihen, että kaikesta pitää päättää.

Yksi ei kuitenkaan hänen määräilystään piittaa, kaunis Sirkka, joka kävelisi mielummin vaikka apinan kanssa. Ja seuraavana päivänä Diktaattori haluaakin olla apina. Sillä yksin ei ole kiva olla, ei vaikka olisi diktaattori.

Kirjassa on monta ihanaa, osuvaa oivallusta pikku diktaattorien käytöksestä. Se miten he osaavat omasta mielestään kaiken, kuten kirjoittaa nimensä isolla ja lujalla käsialalla (alla), komentaa lintuja, kiviä, muurahaisia, jopa aurinkoakin, se miten he eivät nuku jos eivät halua eivätkä he varsinkaan syö kaurapuuroa. Unet ovat ihanaa haavetta siitä miten he komentavat muita heittämään kuperkeikkoja ja hyppimään yhdellä jalalla. He eivät todellakaan tule ajatelleeksi, että maailmassa olisi mitään heitä voimakkaampaa. Ainakin he sinnikkäästi yrittävät pitää kaiken hallussaan. Pikku diktaattorin sinnikkyys on hellyyttävää, niin kovasti hän yrittää olla kovanaama ja paras kaikista. Mustasukkaisuus saa jalan kamppaamaan, mutta tunteista eivät pienet diktaattorit puhu, vaan kasaavat yksikseen palikkatornia, josta ainakin tulee maailman korkein. Kun isä sitten tulee hakemaan ennen kuin maailman korkein torni on ehtinyt valmistua, saa isi halata.

Ei ole vaikea löytää kirjasta myöskään kritiikkiä lapsikeskeiselle ajallemme, jossa lapset saavat usein päättää vähän liiastakin ja jossa aikuiset usein sortuvat palvelemaan ja myötäilemään pikku diktaattoreitaan. Samaa keskusteluahan on käyty viime aikoina muun muassa Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé tiimoilta, jota en ole muuten vielä lukenut. Myös siinä mielessä kirja on mielestäni kohdeyleisönsä löytänyt, sillä vanhemmat saavat paitsi naureskeltavaa niin myös pureskeltavaa kirjan sisällöstä, ja lapset - niin lapset? 6-vuotiasta kirja nauratti älyttömästi, etenkin kun keksimme yhtäläisyydet pikkuveljeen, ja 3-vuotias kuunteli kirjaa keskittyneesti ja hiiskumatta. Hänestä diktaattorin käytös oli selvästi aivan luonnollista ja samaistuttavaa. Vain diktaattorin yritys tehdä vaikutus Sirkkaan meni yli hilseen. Ihastus Sirkkaan olikin minusta ainoa epäloogisuus kolmevuotiaaksi kuvittelemani päähenkilön käytökseen. Ja no jaa, samoin pommikoneista ja sotilaista uneksuminen.

Linda Bondestamin kuvitus hehkuu väreissä, toisaalta paikoin sameissa sävyissä ja synkähköissäkin retrovaikutteisissa kuvissa, jotka tuovat Neuvostoliiton ja sodan tunnelman kutkuttavasti liki. Venäjänkielistä tekstiä on ripolteltu pääsylippuihin ja sipulikupoliset kirkot koristavat kuvia. Värityksessä on 70-lukua, armeijan vihreää ja punaisia tähtiä. Tekstiileistä löytyy kukkia, voimakkaita vihreitä ja oransseja ja tapeteista kiehkuroita. Ja päiväkodin naulakosta hedelmäkuvin koristetut naulakot, mistä sain kiinni vanhasta muistosta: tälläiset minullakin oli päiväkodissa 70-luvulla! Pidin Bondestamin kuvituksesta ja siihen kätkeytyvästä ideasta erityisen paljon tässä kirjassa, vaikka hänen kuvituksensa ei koskaan olekaan jättänyt kylmäksi.

Kirjan loppukuva on lempeä ja humoristinen, sota on nyt jäänyt taakse ja vaihtunut rehevään viidakkoon, mielikuvituksellisiin hahmoihin, appelsiineihin ja kukkiin, sekä hymyilevään isään joka houkuttelee banaanilla apinaksi muuttunutta pikkupoikaansa kotiin. Diktaattorin pienuus tiivistyy pienessä sivukuvassa viimeisellä aukeamalla, missä hän seisoo naulakoiden alla vilkuttamassa ihastuksensa yhdelle lapaselle.





Pienen pojan kaikkivoipaisuuden erinomaisesti tavoittaneelle Diktaattorille ei voi olla antamatta täysiä pisteitä ja olematta suosittelematta tätä erilaista lastenkirjaa kaikkiin koteihin!

Aiemmin olen esitellyt blogissa muitakin Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja, Retkuliina ja Retkuliina rakastuu, sekä Mainio Herra Iloisen.

Lastenkirjahyllyssä on arvosteltu Diktaattorin ohella toinenkin nykypäivän vanhemmuutta sohaiseva kirja.

Tähtiä 5 / 5

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää.
Kuvitus: Virpi Penna
Kustantaja: Kirjapaja 2011
64 s.

Suomen kieli on koti. Ulkomailla kaipaan sitä. Silloin, kun kieli ei millään taivu mihinkään maailman muuhun kieleen, on valtava helpotus saada sanoa jotain omalla kielellä. Kuin tulisi kotiin keskellä kaikkea outoa. Kieli yhdistää ihmisiä joskus mielettömällä voimalla.

munkkipossu - linnunrata - silmäterä - tuulenpesä. Päpättää kuin Lievo-Kaaperi. Nukuttaa kuin keväistä kettua. Miksi kirja kääntää meille selkänsä? Onko kynttilällä suuri sydän? 

Tittamari Marttisen Voiko Tuulipuvussa lentää -kirjassa maistellaan sanoja, kummastellaan sanontoja, riimitellään, keksitään uusia sanoja, nauretaan yhdyssanoille, luodaan uusia vertauksia, ihmetellään synonyymeja ja onomatopoeettisia (ääntä muistuttuvia) sanoja ja niin edelleen ja niin edelleen. Leikitään kielen kanssa! Samalla mietitään, miten paljon kielessä oikeastaan tarvitaan sääntöjä? Voiko sanoja yhdistää ja muodostaa ihan oman mielihalunsa mukaisesti?

Vastakkain ovat Kiira Kielipoliisi, tukevanpuoleinen topakka täti-ihminen, joka penää sääntöjen perään, sekä Emma ja Kalle, leikkisät lapset, jotka villiintyvät kielen mahdollisuuksista ja muovaavat kieltä miten sattuu huvittamaan.

Vastakkainasettelu on hauska tapa avata molempien osapuolten perusteluja, vaikka tässä Kiira Kielipoliisi jääkin pahasti alakynteen. Liioitellun ankarasti kieleen suhtautuva ja kieltojen ja sääntöjen viidakossa tarpova hahmo innostuu lopussa itsekin kokeilemaan kielellä riimittelyä. Vallaton suhtautuminen sääntöihin voisi ehkä häiritä, mutta ei (vaikka kielenhuolto yksi työni onkin), päinvastoin päällimmäiseksi jäi ilo siitä, miten kirja näyttää kuinka hauskaa kielellä taiteilu voi olla, ja millaisia loputtomia mahdollisuuksia sen käytössä on. Oma vertaus on yhtä hyvä kuin vanhastaan tunnettu, ja jokainen voi ja saa uusintaa kieltä niin paljon kuin sielu sietää. Säännöistä saamme kuulla ihan tarpeeksi muutenkin, ja kirjassakin mainitaan isot kirjaimet ja pisteet sekä se, että pilkkusäännöt kannattaa opetella vaikka koulussa. Toki mukaan olisi voinut vielä mahduttaa sen, että säännötkin ovat oikeastaan aika kiva juttu, eikä niitä oikeastaan ole edes kovin paljon, vaan ne parhaimmillaan helpottavat kielen käyttöä ainakin kirjallisissa ja virallisemmissa jutuissa.

Mukana on myös muutamia pieniä tietoruutuja, joissa avataan käsitteitä, ja ne ovatkin tarpeen. Kuvitus on Virpi Pennan työtä, värikylläistä ja leikkisää, ja todella tärkeässä roolissa havainnollistaen ja konkretisoiden hassut kielikuvat.

Luin kirjan 6-vuotiaan kanssa, joka nautti siitä kovasti. Oli mukavaa ihmetellä yhdessä kielikuvia, sanontoja ja yhdyssanoja, ja taivuttaa kieltä lähes mahdottomaan itsekseskös itkeskelet, yksikseskös yskiskelet -sananparteen. Kirja sopisikin hyvin eskariopetukseen, mutta vielä paremmin, aivan mielettömän hyvin alakouluun, kun kielen säännöt ovat jo tulleet vähän tutuksi ja niiden keikuttaminen voi avata oppilaille uusia ilon oivalluksia. Siinä iässä myös sanonnat ja kielikuvat ovat tutumpia kuin eskari-ikäiselle. Kirja synnyttää varmasti keskusteluja luokassa kielikuvista ja kielen kehittymisestä, ja oppilaiden kanssa olisi hauska miettiä uusia vertauksia, keräillä sananlaskuja ja synonyymeja ja siten elvyttää vanhoja ja kehittää uusia tapoja käyttää kieltä!

Ehdottomasti mukavan erilainen ja tarpeellinen kirja, joka saa meiltä täydet pisteet.
5 / 5

Voiko tuulipuvussa lentää on arvioitu myös Leppislampun alla -lasten kirjablogissa, käy vilkaisemassa mitä siellä tuumattiin kirjasta.

Muistathan satupäivän 18.10.2012?

Moikka! Haluaisin vain muistuttaa valtakunnallisesta Satupäivästä, jota vietetään torstaina 18.10. 

Satupäivän teemana on tänä vuonna Satujen värit, mikä kertoo siitä, miten satujen värit "yhdistävät ja yhdistyvät meissä kaikissa ikään, kansallisuuteen tai aikaan katsomatta". Viidettä kertaa järjestettävässä Satupäivässä on runsaasti tapahtumia niin pääkaupunkiseudulla kuin muuallakin Suomessa, Asikkalasta Kuortaneelle ja Lumijoelta Mäntyharjulle, yhteensä 68 paikkakunnalla. Tarjontaa on valtavasti mm. nukketeatterista satu-, laulu ja leikkihetkiin.

Marika Maijala & Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Juha Virta & Marika Maijala: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Kuvitus: Marika Maijala

Kustannus: Otava 2012
36 s.

Jonkin ajan kuluttua tyttö meni uimaan. Poika etsi etsimistään, mutta toivomuskiveä ei löytynyt. Poika istahti apeana rannalle.
Tyttö kysyi. "Mitä olisit halunnut toivoa?"
"Että minulla olisi hyvä ystävä joka veisi minut huvipuistoon ajelemaan teekupeilla."
"Mutta eihän siihen tarvita kiveä! Ruusu voi viedä meidät."

Sylvi Kepposen kirjekaveri on kolmas Sylvi Kepposen tarina, kiitelty ja monessa kodissa pidetty sarja, jonka aikaisempina osina ovat ilmestyneet  Sylvi Kepposen pitkä päivä (2008) ja Sylvi Kepposen hukkaretki (2010, molemmat Otava). Meille sarja ei ollut kuitenkaan muutamaa selailua lukuunottamatta tuttu. Kirjoja on kiitelty mm. omaperäisyydestä ja rikkaasta mielikuvituksesta, ja Rudolf Koivu -palkinnon saanut kuvittaja ja graafinen suunnittelija Marika Maijala on ihastuttanut monessa kirjassa. Uusi painos Maija Poppasesta (WSOY 2010) on myös saanut pirteän kuvituksensa Maijalalta.

Tässä kirjassa alkuasetelmana on halju, väritön maaliskuun päivä, jolloin taivaalta sataa sakeanaan märkää lunta. Sylvi istuu huoneessaan ja näkee vastapäisen talon ikkunassa apean näköisen pojan. Lukalla on jalka kipsissä. Sylvi päättää kirjoittaa Lukalle nimettömän kirjeen, sadun, ja pyytää tätä jatkamaan tarinan loppuun. Talvinen harmaus ja Lukan kipeä jalka vaihtuu lasten tarinan satumetsään, valtameren rantaan ja huvipuistoon, samalla kun Luka oikeassa elämässä miettii, kuka kirjoitti hänelle nimettömän salaperäisen kirjeen. Lopulta he tapaavat toisensa puistossa, ja pulkasta tulee sadun hevonen, joka tarjoaa ystävälle kyydin kirjastoon. Salaperäisen kirjeen kautta alkanut ystävyys muuttuukin todeksi.

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja & Lastenkirjanäyttely

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja (orig. Mörkerboken)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Kustantaja: Teos & Söderströms 2009

Suomennos: Henriikka Tavi

n. 36 s.

Muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa. Lyhdyn valo häilyy, varjot pitenevät ja kapenevat, käden varjo on kuin pedon kynsi. Hovimarsalkka hiipii aarrekammiosta mumisten:
- Voi voi voi, muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa.
Mutta vaikka muurit ovat paksut, sisään tunkeutuu silti pöllön huuto: Huu! Huolia!

Pieni istuu myös linnassa, lukee takkatulen rätistessä. Aarrekammiossa heillä on määrätön määrä kultaa, koruja, makkaroita, leivonnaisia. Mutta Pientä ei pelota, miksi pelottaisi? Eikö hän tiedä, kysyy huolestunut hovimarsalkka, että pimeässä metsässä vaanivat ulvovat sudet, kummitukset ja aaveet, villsisiat joiden rautaiset torahampaat on teroitettu ja saksanhirvi joka kantaa tulista kruunua. Ja kaikkein pahinta: kultaa himoitsevat pahantahtoiset ihmiset. Kuuleeko Pieni, miten pöllö huutaa: Huu! Huolia!

  

Silloin Pienikin alkaa pelkäämään. Kaikki ovet ja ikkunat salvataan. Mutta pelkoa ei niin vain salvatakaan.

Mikä neuvoksi silloin, kun istuu lukittujen ovien takana ja toivoo ettei kukaan murtaudu sisään. 

Mikä neuvoksi silloin, kun on niin paljon kultaa vartioitavana, ettei ehdi ajatella mitään muuta?

Mikä neuvoksi silloin, kun ulos sankkaan pimeyteen voi kätkeytyä mitä tahansa? 

Lopulta, kun ei enää jaksa pelätä, Pieni räväyttää ovet ja ikkunat auki, jättää koko arvokkaan omaisuutensa linnaan ja löytää metsästä - niin, mitä? Pelottavia petojako? Vai tavallisen metsän, sammalen tuoksun ja kirpakat puolukanvarvut? Ja ehkä muutakin, joka tekee onnellisemmaksi kuin mikään maallinen omaisuus.


Joskus kirja ja sattuma ovat yhdessä elämys, seikkailu. Meille kävi näin Helsingissä sijaitsevassa mahtavassa Päivälehden Metka matka -lastenkirjojen kuvitusnäyttelyssä, joka oli avoinna 21.10.2012 asti. Lastenkirjakuvitusten lisäksi näyttelyssä oli tutkittavana pieniä jännittäviä huoneita kuvitusten henkeen. Yksi huoneista oli väärinpäin, kaikki lattialla yleensä löytyvä on katossa ja toisinpäin. Valaistus on pimeä ja aavemainen.

Juuri tähän huoneeseen istuimme lukemaan 6-vuotiaani kanssa Hannele Mikaela Taivassalon kirjoittamaa ja Lena Frölander-Ulfin kuvittamaa upeaa Hämäräkirjaa, joka oli kävijöiden luettavissa, kuten myös muut kirjat, joista näyttelyssä on kuvituksia.

Taivassalon salaperäinen tarina johdattaa pienen ja ison lukijan isojen kysymysten äärelle - pelon voittamiseen, rikkauksien tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen, toisen ihmisen tärkeyteen. Millaista on kun pelko on niin suuri ettei voi liikkua? Miten siitä pääsee yli? Aikuinen unohtaa helposti lapsen pelon intensiivisyyden, kirjan kanssa pelkoa voi yhdessä maistella. Entä voiko omistaa liikaa? Voiko olla ilman materiaa ja silti onnellinen? Mitä on huolehtia toisesta?

Tarinan teksti on intensiivistä, kaunista, huolellista. Se kuljettaa lukijan toinen toistaan kihelmöivämmästä tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Lauseet ja kappaleet ovat taideteoksia, ja ääneenlukemiseen tulee kuin itsestään rytmi, jolla saa esiin kaiken: painostavan pelon tunnelman, pakenemisen jännityksen ja helpotuksen, ryöväreiden ahneuden ja ahminnan, lopun tyyneyden ja rauhan. Harvoin nautin ääneen lukemisesta yhtä paljon kuin tässä kirjassa. Henriikka Tavi on tehnyt jälleen mainion suomennoksen, ja Lena Frölander-Ulfin taidokkaat, yksityiskohdista rikkaat mustavalkokuvat luovat ainutlaatuisen ilmapiirin kirjalle.

Tiivistunnelmainen ja väritykseltään musta kirja tekee lukemisesta ja kuuntelusta elämyksen, joka ei intensiivisyytensä vuoksi sovi ihan pienille. Ehkä juuri siksi kovasti itsenäistyvä 6-vuotias nautti kokonaisuudesta valtavasti. Aikuinen taas miettii, miten elämän perusoivallukset saa puettua niin upeaan asuun. Ja sitä valaistuksen säätöä luettaessa kannattaa tosiaan kokeilla ;-)

Helsingin Sanomien mukaan kirja jättää kirkastuneen olon ja arviossa verrattiin tarinaa Tove Janssonin iki-ihanaan Kuka lohduttaisi Nyytiä.

Tähtiä: 5/5

Päivitetty 27.10.2012