Luvut käyvät ilmi Ruotsin lastenkirjainstituutin selvityksestä, jossa tarkasteltiin 298 ruotsalaista viime vuonna ilmestynyttä kuvakirjaa.
Tarkastelun ulkopuolelle jäi käännöskirjallisuus, mutta pikainen vilkaisu näytti kertovan, että tilanne on sillä saralla huonompi.
Jos Ruotsissa näin, mikä mahtaa olla tulos kotimaassa? Seuraan suhteellisen aktiivisesti uusia ilmestyviä kirjoja, mutta kaikissa uutuuksissa en ole kartalla. Siksi joku saattaa jäädä huomioimatta.
Silti tulos on järkyttävä: vaikka kuinka kaivan muistia ja kirjahyllyjä, ei mieleeni tule yhtään kotimaista hiljattain ilmestynyttä kuvakirjaa, jossa päähenkilönä olisi tummaihoinen lapsi.
Ei yhtään.
Sen rinnalla Ruotsin 15:n kirjan tummaihoinen päähenkilö alkaa vaikuttaa varsin kunnioitettavalta määrältä.
Poikkeuksia ovat Tittamari Marttisen 12 päivää maailmalla (Lasten Keskus 2014), jossa käydään tutustumassa eri paikkoihin maailmassa paikallisen lapsen silmin. Lapsissa on myös tummaihoisia. Kirja on hyvä ja tervetullut, mutta sen asetelma eri kuin tässä haen: Kirjoja, joissa näkee, miten maailma tulee Suomeen, eikä ole vain joku juttu tuolla jossain.
Onneksi muistan tämän: Saara Viljamaan 8-vuotiaana kirjoittama tarina Koira ja kirahvi (N-Y-T NYT Oy 2013) joka sijoittuu päiväkotiin. Siinä ketään ei varsinaisesti nosteta päähenkilöksi, vaan lapset leikkivät ryhmänä, ja keskeisessä roolissa on tummaihoinen poika.
Nyt tarkkana: kirjan on kirjoittanut lapsi. Asioista jotka ovat lapselle tuttuja. Tummaihoinen poika kertoo päiväkodissa tarinaa/leikkiä, johon muut lapset osallistuvat. Tummaihoinen poika on yksi lapsista, ei sen kummempaa. Päähenkilö siinä missä muutkin.
Kirjan kuvituksen on tehnyt Mirkka Syrjälä kertomuksen pohjalta. Onko päähenkilön tummaihoisuus lopulta kenen valinta, sitä en tiedä.
Raportti Ruotsista ja oma muistin kaivelu saa kysymään: Ollaanko me aikuiset kirjojen pääasiallisina tekijöinä ihan täysin pihalla? Onko tummaihoinen päähenkilö vielä todella niin vieras asia meille ettei tule mieleen laittaa rooliin tummaihoista lasta?
Ja kyllä, tulos myös kouristaa rintalastan alla. Ei varmasti vain minua, vaan monia muitakin monikulttuuristen lasten vanhempia. En voi olla miettimättä, miltä se todella mahtaa tuntua, kun omaa ihonväriä ei näy missään? Kun lähes kaikki ympärillä ovat vaaleaihoisia, ja sen lisäksi vielä kaikki muu ympärillämme: lehtien, kirjojen, tv:n ja syntymäpäiväkorttien henkilöt, pienen pojan ihailemat palomiehet ja poliisit, ja vieläpä heidän jakamiensa ilmaiskorttien hymyilevät hahmotkin.
Olen ollut maailman kolkissa, jossa valkoihoisuus on ollut harvinaista, ja olen herättänyt huomiota mihin menenkin. Se on tuntunut karulta, pahalta, kiukuttavalta, ärsyttävältä. Väsyneenä hetkenä tuijottavia ihmisiä on tehnyt mieli pitää pilkkanaan, mutta sitten on ajatellut, etteivät he vain satu olemaan järjen jättiläisiä. Ja EI, kaikki me tiedämme ettei se niin ole. Erilaisuus pistää silmään, se on jokin luontainen reaktio, silmä tarttuu poikkeavaan ennen kuin ehtii reagoida ja olla katsomatta.
On ollut huojentavaa saada paeta tätä matkoilla edes kirjallisuudessa. En ole tajunnut olevani onnekas.
PS.
Sanna Pellicionin Onni-poika saa uuden ystävän päähenkilö Onnilla on tärkeä tummaihoinen ystävä.
Leena Virtasen Xing-sarjassa on kiinalaistaustainen päähenkilö, Maire Soiluvan Viivi tykkää koulusta samoin.
Kerrothan, mitä muita kuvakirjoja tiedät, joissa on merkittävässä roolissa tummaihoisia lapsia.
Lähde: Bokprovning på Svenska barnboksinstitutet: En dokumentation Årgång 2014:
12 mars–28 maj 2015
Muokattu 12.4.2015
