Tarinatie - Tarinoita silmälle ja korvalle

Hugh Lupton: Tarinatie. Tarinoita silmälle ja korvalle
Kirjan alkuper. nimi: The Story Tree - Tales to Read Aloud
Kuvat: Sophie Fatus
Suomennos: Riitta Oittinen
Suomen YK-Liitto ja Pieni karhu, 2001
63 sivua

Minulle on luettu ja kerrottu paljon satuja. Muistan äitini ennen kaikkea lukeneen niitä (ja onpa hyllyssäni vieläkin tallella TUO satukirja, koiran pureksima irtosivuinen ja piirrelty Kansojen Satuja vuodelta 1957), mutta isälläni oli tapana kertoa itse keksimiään tarinoita. Ne alkoivat aina sanoin: Olipa kerran tyttö ja poika joiden nimet olivat... (minä ja veljeni). Vaikka olinkin välillä tuskastunut satujen arkirealismiin, nautin niiden kuuntelusta - koskaan ei tiennyt minne seuraava virke vie ja mitä satujen sankarit tällä kertaa keksivät.

Minä ehdottomasti ihailen ihmisiä jotka osaavat kertoa tarinoita. Itse en ole siinä kovinkaan hyvä, vaikka tyttäreni säännöllisesti vaatiikin minulta kummitustarinoita (etenkin teltassa nukkuessamme). Luulisi että harjoitus kohentaa taitoja, mutta ei... Aloittaessani virkkeen en itsekään tiedä miten se, saati sitten koko tarina loppuu. Lausutut sanat tömpsähtelevät ilmaan, ja siinä ne sitten roikkuvat odottaen järkeen käypää jatkoa. Takaisinkaan niitä ei voi ottaa. Joskus lopputulos on ok, mutta yleensä vähän kummallinen. En ikään kuin näe tarinaa edessäni ilman paperia mille sen voin kirjoittaa tai kirjaa josta sen voin lukea. En voi siis suoranaisesti sanoa nauttivani tarinoiden suullisesta kertomisesta.

ONNEKSI on olemassa lukemattomia satukirjoja. Kuten Suomen YK-Liiton ja Pienen Karhun kustantama Tarinatie, jonka suomentaja Riitta Oittinen on tehnyt hienoa työtä. Tarinat sopivat suuhun niin hyvin, että välillä annan kirjoitetun olla vain pohjana ja kerron satua kuin omia sanoin. Se tuo tervetullutta vaihtelua niin lukijan kuin pikkukuuntelijankin arkeen ja antaa illuusion itse kerrotusta sadusta.

Kuten Oittinen esipuheessaan sanookin:

... Kuvakirjojen kirjoittaja ja kääntäjä joutuvat työssään alinomaa pohtimaan tekstien ääneen luettavuutta. Tarinoiden kielen pitääkin luistaa kielellä, olla ääneen lukevan aikuisen suuhun sopivaa. Erityisen tärkeässä asemassa silloin on rytmi, joka syntyy esimerkiksi keinuvan toiston avulla. 

Tarinatiessä on seitsemän tuttua ja vähän tuntemattomampaa satua ympäri maailmaa (maat on mainittu kirjassa). Kuten Kolme kilipukkia (Norja), Pieni puuropata (Saksa), Pieni kirjava kana (Englanti), ja sitten minulle tuntemattomat: Kukonpoika Hopu-Hop (Venäjä), Lumoava laulu (afroamerikkalainen), Matkivat apinat (Intia) ja Sininen takki (juutalainen). 

Meidän oma suosikkimme on ehkä hauska intialainen Matkivat apinat. Siinä apinat varastavat kauppiaan hatut, ja ovat ajaa kauppiaan hulluuuden partaalla matkimalla hänen epätoivoisia yrityksiään saada hatut takaisin. Lopulta kauppias viskaa tuskastuneena omankin hatun päästään ja jatkaa matkaa - ja apinat viskaavat hattunsa tietysti perässä. 

Ja tottahan toki kolme kilipukkia ja peikko -tarina on aina yhtä jännittävä! Sen sijaan Pieni kirjava kana -satu, tiedättehän, missä kana pyytää apua leipomiseen ja kaikki kieltäytvät kunnes joukolla muka oltaisiin syömässä valmista leipää mutta kana popsiikin sen itse - ei kuulu suosikkeihini. 

"Sadut ruokkivat lapsen mielikuvitusta. Ne kertovat elämän perustotuuksia symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Lapsen kanssa luetut tarinat ja niiden avulla käydyt keskustelut ovat myös tärkeitä lapsen henkiselle kasvulle. Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä on elämässään." 

***

Kerrotko sinä satuja ja tarinoita? Minkälaisia? Mikä satu on sinun tai lapsesi suosikki? Jokin yllämainituista vai jokin aivan muu?

Ps. Niin ja kuvitus - se on mainiota. Kuten kuvista näkee, kuvitus ei pysähdy aloilleen vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin mahduttaen aukeamalle monta tarinan vaihetta. Kuvat ovat värikkäitä ja iloisia.