 |
| Postikortteja en voinut kirjamessuillakaan vastustaa. Näissä kuvittajina Sanna Mander, Matti Pikkujämsä, Timo Mänttäri sekä Kristiina Haapalainen ja Sami Vähä-Aho. |
Kirjamessut vetivät Helsingissä viikonloppuna hallit jälleen tupaten täyteen. Ennätyskin tehtiin: Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historiaa myytiin messuilla enemmän kuin mitään muuta kirjaa koskaan aiemmin!
Itsekin olin messuilla sunnuntaina, jolloin Kunnaksen tarinointia kirjoitusprosessistaan ja uransa vaiheista oli kuuntelemassa valtavan suuri yleisö.
Vaikka tieto myyntiennätyksestä ei tässä valossa niinkään yllätä, niin onhan se silti jännä juttu. Lastenkirja ja kuvakirja kirjamessujen kaikkien aikojen myydyin kirja! Sehän on ihan huikeaa!
Vaikka toisaalta, mikä nyt on oikeastaan lastenkirja? Olen aina ajatellut, että parhaat kuva- tai lastenkirjat sopivat kaikille, niin monta tasoa niissä on. Ja kuten Kunnasta haastatellut Baba Lybeck sen totesi, Mauri Kunnaksen kirjoissa todella on, kuten parhaissa lastenkirjoissa, jotain hauskaa niin aikuisille kuin lapsillekin. Valtaisan kuulijajoukon joukosta ei itse asiassa montaa lasta erottanut.
Kirjojen pääyleisö ovat silti lapset. – Joskus kirjoittaessa täytyy muistuttaa itselleen, että hetkinen, tämähän tulee etupäässä lapsille, otetaas vähän takaisin, Kunnas sanoo.
Kunnaksen taituruus on paitsi yksityiskohtia pursuavasssa taidokkassa kuvituksessa, myös huumorissa. Huumoria löytyy kaikesta, kun tarkasti katsoo. Kuten nyt vaikka Nuijasodasta. Voiko vanha puntari todella voinut olla lyömäaseena sodassa? Miksei. Ehkä. Historiantutkija Kunnas ei ole, sen saavat tehdä muut, kirjailija muistuttaa.
Entä voisiko ajankohtaisesta Talvisodastakin tehdä Kunnas-version? Ei vielä, kuuluu Kunnaksen vastaus. Sota on vielä liian lähellä muistissa, sille ei voi vielä nauraa.
Vaikka muuten aiheiden kaihtaminen ei kuulu Kunnaksen tyyliin. Hullunrohkea täytyy olla, jotta maallikkona tulee kaikenlaisiin projekteihin ryhtyneeksi, toteaa hän useampaan kertaan.
Kunnaksen tekniikka yksityiskohtaisten aukeamien piirtämiseen on kutkuttava: ensin hän luonnostelee aukeaman tulitikkuaskin kokoisena (kuulinko todella oikein?) hiekkapaperilla äärimmäisen teräväksi hiotulla lyijykynällä. Tästä hän kopioi suuremman version, piirtää, läpipiirtää ja kopioi useita kertoja, kunnes tulos on lopulta halutun kaltainen.
Youtubesta löytyy video Kunnaksen piirtämisprosessista.
Kunnaksen jälkeen lavan valtasivat Aino Havukainen ja Sami Toivonen. Mistä ne kaikki ideat Tatuun ja Patuun oikein syntyvät, uteli Otavan lasten- ja nuortenkirjapäällikkö Emma Alftan. Eivät ne ihan ilmaiseksi synnykään, sillä jokaista kirjaa ideoidaan ainakin 5–6 kuukautta, kertoivat kirjailijat. Mutta hyvin on ideointi kantanut hedelmää, sillä tähän mennessä on syntynyt jo huikeat 19 Tatua ja Patua. Meidän perheen suosikki on muuten toiseksi uusin Satu ja Patu etsivinä.
Tatuun ja Patuun tuli tavallista vieläkin enemmän jytkettä, kun lavalle nousi yllätyksenä Paleface lukemaan ääneen kaksikon uusinta kirjaa, Tatun ja Patun ällistyttävää satukirjaa. Kelpasi kuunnella! Kirjailijoiden omatkin suosikkisadut saatiin muuten ongituksi selville, ainakin jos sadun käsitettä vähän laajentaa tavanomaisesta - Star Wars ja Taru sormusten herrasta (Sami) sekä Anni Swanin sadut (Aino).
Tatun ja Patun suosikkisatu sen sijaan olisi jokin hyvin säntillinen satu, joka etenisi by-the-book. Joku sääntökirja ehkäpä, kirjailijat nauroivat.
Joltain lavalta kuulin sanoja, jotka pystyin allekirjoittamaan epäröimättä – Tammen Saara Tiuraniemi ja Hannu Mäkelä kiittelivät kirjastoja, Suomen kulttuuriaittoja.
"On lohdullista, ettei yksikään kirja kuole, vaan se löytyy viimeistään kirjaston keskusvaraston syövereistä", sanoi Mäkelä. Sieltä löytyy myös hänen aikoinaan oma suosikkikirjansa, norjalaisesta orpopoika Peikistä kertova kirja.
Mutta mistä mahtaisi löytyä Meripartiolaiset, jota Mäkelä mielellään myös luki? Sellaista ei näytä löytyvän Helsingin kaupunginkirjaston valikoimista.
Kirjakallion nuorten lavan ohjelma oli taas yhtä hersyvää, inspiroivaa ja eläväistä kuin ennenkin, se on yksi suosikkipaikoistani messuilla. (Kirjoitin Kirjakalliosta paljon vuoden 2014 kirjamessujen postauksissani.) Nyt satuin kuulemaan Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen kertomassa kirjastaan 12 tarinaa kirjoittamisesta. (Siitä on kerrottu lisää mm. Hannan kirjokansi -blogissa.)
Kirjan teemana on kirjoittaminen intohimona – tuon kirjan haluan ehdottomasti lukea! Milja Sarkola on kirjassa kuulemma hienosti kiteyttänyt kirjoittamiseen liittyvää kauhua: miten häpeä omasta tekstistä – jota ei välttämättä ole vielä edes olemassa – saattaa joskus estää koko kirjoittamisen aloittamisen. Mikko Toiviainen puolestaan vertasi kirjoittamista juoksuun – ei pikajuoksuun eikä välttämättä edes maratooniin, vaan ultramaratoniin. Siitä selviää vain harjoittelemalla.
"Kirjoittaminen kuuluu kaikille! Jokaiselle on tarpeen tulla ulos itsestään, jottei oman itsensä kanssa tarvitse olla lukossa, ja tähän kirjoittaminen on hyvä ja helppo tapa", kannusti Salmi.
Niinpä!
Sellaisia otoksia tällä kertaa. Pahoitteluni kuvista – ne on napattu välillä kaksivuotias kainalossa. Messuillaoloaika jäi kaikkinensa vähän lyhyeksi, mielellään olisin istunut vielä kahvilassa rauhassa ja kuunnellut ja katsellut kaikkea. Mutta sen aika tulee ehkä myöhemmin. Kirjamessut – vaikka ne ovat joka vuosi perusrakenteeltaan melkein hellyttävän samankaltaisia, silti niistä joka vuosi tulee ällistyttävän erilaiset johtuen niin omasta elämäntilanteesta kuin ihmisistä, joita messuilla kohtaa. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mihin tällä kertaa törmää!
