Viiru ja Kososen kukko

Sven Nordqvist: Viiru ja Kososen kukko (orig. Tuppens minut, 1996)
Suomennos: Kaija Pakkanen
Kustannus: Tammi 2008 (6. painos)
Lyhyesti: Yksi parhaista Viiruista ja Pesosista, jossa hauska idea liian metelöivästä kukosta ja hermonsa menettävästä Viirusta. Erikoisen hieno ja lentävä suomennos on Kaija Pakkasen käsialaa.

Meillä on usein tämäntyylisiä keskusteluja:
"Kulta, älä huuda."
"Kulta, oikeesti, ei tarvi huutaa!"
"Kulta, äitillä hajoo korvat, ä-l-ä huuda noin kovaa!"
"Kulta, sun TÄYTYY mennä omaan huoneeseen jos sä huudat kokoajan!!"

Siksipä kun otin päiväkodin jälkeen raukean, tyytyväisen lapsen kainalooni lukeakseni hänelle hänen itsensä valitsemaa kirjaston kirjaa, Viirua ja Kososen kukkoa, en ollut uskoa hyvää tuuriani! Tämä kirjahan kertoo liian kovaa ääntä pitävästä (kukosta), jonka metelöinti tekee Viirun (äidin) sekapäiseksi ja päänsärkyiseksi. Tulipa oivallinen tilaisuus pysähtyä lukiessa tuumaamaan Viirua (itseä) säälivällä äänellä: "Niin, katoppa muilla tulee pää ihan kipeäksi jos joku huutaa liian kovaa, hmh hmh."

Jännityksellä odotimme molemmat, miten tarina kehittyisi - antaisiko periksi Viiru vai liian kovaa ääntä pitävä kukko? Toivoin tietenkin sopuratkaisua ja molemminpuolista sopeutumista. Kukko vähentäisi kiljumista, rauha palaisi maahan, stressitaso laskisi kaikilla ja kukko huomaisi, miten kivaa on kiekua normaalilla äänellä. (Ja tietty määrä kovaa kiekumista olisi ok.)

Mutta Nordqvist ei selvästikään ollut ajatellut kirjaa kirjoittaessaan vertauskuvaa lapsiin vaan ihan tarinaa. Näin kävi: Viiru huijasi ja kertoi Pesosen uhanneen kukkoa padalla, jollei tämä rajoittaisi kiekumistaan iltaisin ja aamuisin tapahtuvaan kolmeen kiekaisuun. Kukkoparka masentui ja kärsi rajoituksesta niin paljon, että otti ja karkasi seuraavana päivänä, ja sitten kanat olivat surullisia, Pesonen mylläsi metsässä etsimässä ja Viiru häpesi ja kärsi. Onneksi kanoilla oli tulossa elämään toisenlaista vilskettä ja ääntä, ja Viirukin sai lopuksi iloisuutensa takaisin.

Loppuhan ei sitten tosiaankaan vastannut sitä ratkaisutoivetta joka minulla oli kirjan alussa mielessäni enkä lopulta voinut vetää minkäänlaisia aasinsiltoja sen välille, mitä tapahtui meluavalle kukolle ja mitä voisi tapahtua joskus liikaa meluavalle lapselle. Mutta ehkä se olisi ollut liikaa vaadittu. Näinkin tarina oli hyvä ja viihdyttävä, parhaita Viiruja ja Pesosia joita muistan.

Erityismaininta kirjan tekstille, joka oli ehkä tavallista lentävämpää ja eloisampaa Viirua ja Pesosta, ja Kaija Pakkasen suomennos oli hieno, hieno.

Siinä siunaamassa kun kellon luukku avautui, ratkesi kukko kiekumaan. Kimakka, korvia viiltävä viisiminuuttinen rähinä oli niin kamala, että jopa kanatkin yhtyivät hätääntyneinä kotkottamaan ja kaahasivat kuka minnekin. Pesonen harppoi vaatekomeroon ja sulki oven perässään. Viiru oli jo livistänyt vintille laatikkoonsa, jossa se kökötti tyyny pään päällä ja tassut korvilla. 

Ja tottakai, Sven Nordqvistin iki-ihana piirrosjälki pienine yksityiskohtineen hurmaa aina. Pesosen elämä on kuvattu aika lailla omaksi ihanteekseni. Ikuista kahvinjuontia, ikkunasta tuijottamista, pihalla käyskentelyä, yhdessä olemista. Aikaa, aikaa, aikaa. Ukon kärttyisyys on sympaattista, naapuri Kosonen on niin rasittava, ja Viirun käytöksessä on jotain hyvin hyvin tuttua lapsiperheessä.

Viiru ja Pesonen -kuvakirjoja on ilmestynyt 1980-luvulta lähtien, ja niitä on käännetty 44 kielelle, kertoo Wikipedia. Saman lähteen mukaan kuvakirjoja on ilmestynyt yhdeksän, lisäksi filmejä, kokkauskirja, puuhakirja… Oletko muuten nähnyt Viirun ja Pesosen verstaan Tukholman Junibackenissa? Yhtä söpö kuin kirjassa - jos tykkää vanhoista tavaroista ja rempallaan olevasta huushollista. Itse haluaisin aina jäädä sisälle fiilistelemään (kuten saman paikan muumitaloonkin).

Koska eräs tuttu päiväkodin hoitaja sanoi joutuvansa käyttämään töissä korvatulppia kovan melun vuoksi, voi tätä suositella hyvin päiväkoteihinkin, sen verran tehokkaasti pikkukuulijat jähmettyvät tarinaa melusta kuuntelemaan!

Yksi suosikkini Sven Nordqvistin kirjoista on muuten huikeasti kuvitettu, erilainen Hurja hassu siskoni, jonka olen esitellyt aiemmin.

Sven Nordqvist: Viiru ja Kososen kukko (orig. Tuppens minut, 1996)
Suomennos: Kaija Pakkanen
Kustannus: Tammi 2008 (6. painos)
Kirjastosta.
Tähtiä 4,5 / 5