Leena Laulajainen: Loikkeliini palavalla aavikolla

Leena Laulajainen: Loikkeliini palavalla aavikolla
Kuvitus: Jukka Lemmetty
Tammi 2008, 134 s.


Kenelle? 
4-5-vuotiaista ylöspäin; erityisesti lapsille jotka pitävät vauhdista ja seikkailuista, vaikka toisaalta Loikkeliinin seikkailut viihdyttänevät melkein ketä tahansa lasta.


Summa summarum: Piristävän erilainen vauhtipläjäys, ei kuitenkaan ihan omaan makuuni. Lapsikuuntelija tykkäsi ja piti kirjaa liian lyhyenä.


Loikkeliini lupaa huolehtia pienistä vompattikaksosista ja papukaija Raista näiden vanhempien poissaollessa. Rauhallisesti alkanut yhdessäolo tyssää alkuunsa, kun ystävykset havahtuvat savuun. Ruohoaavikko on syttynyt palamaan, ja nyt on kiire pakoon! Huima pakoretki vie ystävykset toinen toistaan hurjempaan paikkaan: savun täyttämästä luolasta joen pyörteisiin, petolintujen hyökkäyksistä jokipoliisin haaviin ja lopuksi Hyppeliini-enon omituiseen kierrätyskeskukseen. Kaiken ohessa vanhemmat kaipaavat kipeästi tietoja lapsistaan. Onneksi apuun tulevat albatrossi ja papukaijat. Ennen kuin seikkailu loppuu, on koettu monet hengenvaarat ja läheltä piti -tilanteet, mutta onneksi Loikkeliinilla on uskollinen bumerangi, joka pelastaa ystävykset vaarasta moneen otteeseen.


Korppi oli lakannut ravistelemasta päätään ja suki kiiltäviä siipiään. Petolinnun terävä katse iskeytyi jälleen Loikkeliiniin. Se tuijotti Loikkeliinia partakarvat väristen, kiljahteli uhkaavasti ja kohotteli siipiään. Se oli nälkäinen ja kiukkuinen eikä halunnut antaa periksi. 

Loikkeliini tarttui oikealla etutassullaan bumerangiinsa pitäen samalla rävähtämättä silmällä korpin liikkeitä. 

Salamannopeasti korppi syöksähti oksaltaan kohti kengurua, tähdäten terävällä nokallaan sitä suoraan silmiin. Mutta ennen kuin korppi ehti hyökätä, bumerangi osui sen siipeen ja pudotti linnun maahan. Korppi räpiköi hetken vesirajassa, pääsi lopulta jaloilleen ja pakeni pensaiden suojaan toinen siipi riippuen. Siitä ei pitkään aikaan olisi vaaraa joenrannan pienille eläimille.   

Kirja on varsinainen action-pläjäys lapsille. Tuskin yhdestä täpärästä tilanteesta on selvitty, kun toinen jo odottaa mutkan takana. Kirjaa lukeekin melkein hengästyneenä. Luvut ovat sopivan lyhyitä, joten kirja sopii hyvin iltasaduksi (paitsi että lukemista on vaikea lopettaa...). Se on myös mukavan kevyt. Aina ei tarvitse olla suuria tunteita eikä kielen tarvitse aina lumota lukijaansa. Välillä minulle tuli häiritsevästi mieleen James Bond, joka bumerangia viskoen pelastaa heikommat ahdistelijoiden kynsistä, mutta onneksi vaikutelma ei kestänyt pitkään. Rohkea ja epäitsekäs Loikkeliini on nimittäin sympaattinen ja neuvokas kaveri, joka ei jätä pienempiään pulaan eikä anna periksi.  

Tarinaan on ympätty myös lyhyesti tietoa saasteista ja ultraviolettisäteilystä, mutta onneksi melko lyhyesti, sillä vaikka asia on tärkeä, pidemmästi käsiteltynä ne olisivat poikenneet muusta kirjasta oudosti. Suomen Laulajainen nostaa hauskasti esille useammin kuin kerran. Esimerkiksi kouluun Loikkeliini voisi lähteä Suomeen jos johonkin, siellä on kuulemma erinomaista opetusta. Kirjassa on muutamia muitakin hauskoja yksityskohtia, joilla kirjailija yllättää lukijan:

- Kiitos ei, vastasi Loikkeliini. - Mutta ehkä joskus matkustan Suomeen ja menen samaan kouluun, jossa sikäläinen ystäväni sai erinomaista opetusta. Se puhuu ja kirjoittaa useita kieliä!

- Mitä koulua ystäväsi kävi?

- Rottakoulua. 

- Rottak... Kuka sinun ystäväsi oikein on?

- Råtta, ruotsalaisella o:lla, paluumuuttaja Ruotsista. Jokin aika sitten se vielä asui yhden kreivin kartanossa lähellä Tukholmaa. Mutta se sai jääkaapissa flunssan ja palasi takaisin Suomeen.

Loikkeliinin edesottamukset sopivat hyvin ääneenluettavaksi. Kun luin kirjaa itsekseni, tuppasin harhautumaan omiin ajatuksiini. Mutta minähän en olekaan kohderyhmässä - voin kuvitella alakoululaisten nauttivan kirjasta. Myös viisivuotias nautti tästä. Kirja ei ole erityisen hauska, mutta juoni kuljettaa vauhdikkaasti ja sitä on vaikea jättää kesken. Tyttäreni totesikin kirjan loputtua, että "Loppuiko se jo? Se oli kauhean lyhyt!" Voimme siis suositella tätä mielikuvituksen kilpajuoksua muillekin samanikäisille tai vanhemmille. Jukka Lemmetyn kuvitus on hauska, ja muistuttaa Quentin Blakea.

Loikkeliini palavalla aavikolla on Leena Laulajaisen seitsemäs Loikkeliini-tarina, mutta itse en tunne aiempia teoksia. Ensimmäinen Loikkeliini, Loikkeliinin matka lumen maahan, palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla 1987 ja Loikkeliinin lokikirja Weilin+Göösin kirjallisuuspalkinnolla. Leena Laulajainen on saanut myös muun muassa Finladia Junior -palkinnon 1998, Pro Finlandia -mitalin 2001 ja Suomen Kirjailijaliiton myöntämän Tirlittan-palkinnon 2005.


***1/2

Anna-Mari Kaskisen runoja

Siitä on melkein kuusi vuotta, kun sain ensimmäisen Anna-Mari Kaskisen kirjoittaman runokirjan.  Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin (Kirjapaja 2006) kertoo siitä pakahduttavasta hellyydestä, ihmetyksestä ja ihailusta mikä minutkin täytti, kun sain esikoiseni. Mukana on jo ensimmäiset säikeet siitä haikeudestakin, jota tuntee nähdessään lapsensa kasvavan sillä määrättömällä vauhdilla, mikä lapsilla on tapana. Kun tahtoisi pysäyttää ajan, ettei koskaan tarvitsisi luopua siitä maailman ihanimmasta töppöjalasta, hänen poskiensa nukasta ja pienen lapsen tuoksusta, hänen hassuista jutuistaan, pienten pulleroiden jalkojen töminästä hyppykeinussa. Anna-Mari Kaskisen runot pysäyttävät vaalimaan juuri tätä hetkeä, oman arjen onnea. Marika Maijalan utuinen, maanläheisin värein tehty kuvitus sopii herkkiin tunnelmiin.

Kuinka sen sinulle kertoisin

Kuinka sen sinulle kertoisin, että sielusi ymmärtäisi? 

Kuinka sen sinulle kertoisin, ettet epäilemään jäisi?

Mitä ikinä korviisi kantautuu, kuka tahansa jos kysyy. 

Mitä ikinä matkalla tapahtuu, meidän rakkautemme pysyy. 

Kuinka sen sinulle kertoisin, että aina sen muistaa voisit,

kuinka sen sinulle kertoisin, vaikka murhettakin toisit:

minne ikinä polkusi johtaakin, mikään ei voi sitä estää,

mitä sinua matkalla kohtaakin, silta rakkauden kestää. 

(Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin)

Sitten eteemme käveli toinen Kaskisen runokirja, Runoretki (Kirjapaja 2004). Oli kesä, mahat täynnä mansikoita ja esikoisen kultainen pää tarinoita tulvillaan. Hän höpötti lakkaamatta hassuja juttuja, jotka olisi kaikki voinut kirjoittaa ylös ja tehdä niistä kirjan. Laiturilla luettiin runoja, katseltiin oravien hyppimistä  ja etsittiin kotiloita järven pohjasta. Runot ovat iloisia, leikkisiä: niissä kiidetään keveästi, tupsahdetaan ja hypellään. Kerstin Hessin värikäs kuvitus on yhtä ilakoivaa kuin runotkin.

Keveästi tahdon kiitää, ajatuksen siivin liitää

sinne minne tuuli ajaa.

Tuulella ei ole rajaa.

Sieppaan sanan auringosta, toisen sudenkorennosta,

kolmas kelluu pilven päällä,

neljäs juoksee meren jäällä.

Runo huutaa: anna mennä!

Ota sanat kiinni, lennä!

Hengästytkö? Mitä tuosta!

Ihanaa on juosta.

Lopulta oli aika tällä runokirjalle: Luumunkukka ja Lohikäärme (Kirjapaja 2007) 

Luumunkukka ja Lohikäärme kertoo kahdesta ystävyksestä, jotka adoptoidaan Kiinasta. Tytöt ovat jakaneet saman pinnasängyn lastenkodissa, ja nyt ystävä seuraa onnellisen sattuman ansioista toisen suomalaisen perheen lapseksi. Kirjassa on myös runoja, jotka liittyvät adoptioon yleisesti. Ihan ensimmäkseksi ihastuin Katja Kuittisen tekemään kanteen ja kuvitukseen. Pinkki ja punainen kuvitus sopii hyvin vahvatunteiseen tekstiin ja kuvaa adoption tuomaa iloa. Samalla punainen on Kiinassa ja Japanissa ilon ja hyvän onnen väri.   

Koti on siellä, missä

minua odotetaan.

Läheisten sydämissä

puhkean kukkimaan.

Koti on hellyydessä

äitien, isien,

kasvojen lempeydessä,

hymyssä rakkauden.

(Luumunkukka ja Lohikäärme)

Lasten kanssa loppuvat joskus sanat. Kaskisen herkät ja samalla elämäniloiset runot auttavat tajuamaan onnen juuri tässä hetkessä ja pukevat tunteet sanoiksi silloin, kun itse on siihen kyvytön. Kaunis kiitos kirjailijalle näistä suloisista säkeistä!  

Suosikkini näistä kolmesta on Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin. Se tavoittaa parhaiten itselleni tutuimmat tunteet. Ihana Luumunkukka ja Lohikäärme sopii etenkin kaikille adoptiolapsille ja -vanhemmille, ja luonnollisesti Kiinasta adoptoineille se on melkein pakollinen.

****

Jos pidät Anna-Mari Kaskisen teoksista, tutustu myös arviooni hänen hauskasta lasten romaanistaan Kummin paluu (Kirjapaja 2010).

Anna-Mari Kaskiselta on ilmestynyt paljon enemmänkin runoteoksia, mutta meillä ovat nämä:

Luumunkukka ja Lohikäärme   

Kuvitus: Katja Kuittinen

Kirjapaja 2007, 39 s.

Runoretki

Kuvitus: Kerstin Hess

Kirjapaja 2004, 28 s.

Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin 

Kuvitus: Marika Maijala

Kirjapaja 2006, 44 s.

Päivitetty 26.4.2012

Topeliuksen satuhelmiä

Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä
Kuvitus: Leena Lumme
Suomentajat. V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa
Wsoy 2006
205 sivua

Voi, mikä kirja nostaa esiin täälllä! Ja voi, mitä satuja! Pelottavia, liikuttavia, hupaisia, nautittavia. Suomalaisia, luonnonläheisiä, isänmaallisia, uskonnollisia. Vahvasti moraalisia, opetuksellisia, mahtavia! Minulta loppuvat sanat. Pitkästä aikaa olen todella todella innostunut lukiessani. En joka sadun kohdalla, tietenkään, mutta useammin kuin kerran on käynyt niin, että iltasatu venähtää tunnin mittaiseksi, koska luemme ensin yhden, sitten toisen, jota emme malta jättää kesken kunnes on pakko, ja jatkamme sitä seuraavana iltana. Ja itse jatkan vielä lapsen nukahdettua...

Haluaisin tosi mielelläni kuulla, mitä mieltä olette Topeliuksen saduista? Ovatko ne tuttuja, onko joku erityisen tärkeä? Miltä niiden maailma tuntuu nykypäivänä? Vattumato, Adalminan helmi, Koivu ja tähti, Aallottaren hopeamalja, Luistelija, Valtterin seikkailut, Pariisilaishattu....

Minulle kirjan antoisimpia satuja ovat Vattumato, koska siinä on niin ihanaa sadun lumoa kuin vain voi olla, kilttiä sellaista:

... Tytöt katsahtivat hiukan hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat pienen, ystävällisen, valkeapukuisen, punalakkisen ukon, joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän aristeli vähän vasenta jalkaansa. Ei Teresa eikä Aina voinut hämmästyksestä sanoa mitään.

"Älkää peljästykö, pikku tytöt", sanoi ukko ja virnisti ystävällisesti heille, sillä nauraa hän ei oikein osannut, hänen suunsa oli vinossa. - Tervetuloa valtakuntaani! Oletteko nukkuneet hyvin ja syöneet ja juoneet hyvin? hän kysyi.

Tai Prinsessa Kultakutri, koska se on niin jännittävä. Sadussa liikutaan itämaista Lappiin ja tuodaan kauniisti esiin molempien kulttuurien piirteitä:

Auringon punainen kehrä jo hipoi taivaanrantaa. Luonto oli äänetön; kylmä ja kostea iltasumu, hallan edelläkävijä, levisi harsoksi ketojen ja kukkuloiden yli. Kaikki kasvava, joka vähän aikaa sitten oli uskaltanut kukoistaa Lapissa, oli nyt kuoleman kourissa. 

Topelius on mestari kuvaamaan luontoa. Lappi on hänelle kiehtova maisema ja hän sijoittaa satujaan mielellään sinne, susien ja noitien ja paukkupakkasten maisemiin. Tarinat ovat täynnä toinen toistaan kauniimpia luonnonkuvauksia ja melkeinpä ylistystä Suomen luonnolle, kuten sadussa Mistä satuja saadaan?

... Mene kesällä kävelemään aikaisin aamulla, kun maassa on vielä kastetta, ja etsi pitkin ojanvarsia, siellä kimaltelee satuja kuin helmiä tuhansittain. Mene sitten järven rannalle, kun vedenpinta väreilee pikku aaltoja, välissä sileitä raitoja; ne ovat sinisillä kirjaimilla kirjoitettuja satuja; niitä sinun on opittava lukemaan. Kuuntele syksyllä suurten honkien huminaa, jotka kertovat jättiläissatuja muinaisajoilta. Tai etsi niitä kanervikosta, se tietää sanomattoman paljon, ja keltaisista lehdistä, (...) Lue talvella jääkukkien hienoja runosäkeitä ikkunanruuduista ja tavaile kaikki kauniit kuvat, joita kuura kutoo puiden oksille. Kun kevät taas tekee tuloaan, tarkkaile värien leikkiä iltataivaalla; sieltä löydät kaikkien satujen kullanhohtoiset taikalinnat. 

Olen käynyt ala-asteeni vanhakantaisen (mainion) opettajan opissa, ja löydän tarinoista todella paljon tuttua. Ikään kuin 1800-luvulla eläneen Topeliuksen saduissa olisi täsmälleen samanlainen ajatuksenjuoksu kuin millaisena opettajani arvomaailma minulle näyttäytyi. Se saa minut miettimään, onko Suomi todella pysynyt niin samanlaisena ja vasta viimeiset vuosikymmenet ovat tuoneet valtavan muutoksen arkipäiväämme ja myös lasten kasvatukseen. Esimerkiksi tämä näyte Luistelijan alusta tuntuu niin tutulta:

On hyvä ja oikein lukea läksynsä, silloin kun on läksyn aika, ja istua kamarissa kirjan ääressä eikä jättää sitä, ennen kuin kaikki on valmiina koulua ja huomispäivää varten. Jollei läksy tahdo tarttua muistiin, niin lyö kirjalla otsaasi ja ala jälleen alusta, ole helittämätön niin kuin valjastettu hevonen; älä anna rohkeutesi lannistua vaan ole karski ja ajattele itseksesi. Onnistuuhan se muille, täytyy sen siis onnistua minullekin! Ja katso, kun ajattelet virkeästi ja teet työtä uutterasti, se kyllä onnistuu, onnistuu ihan varmasti, ja poloinen se, joka huuli pitkällä itkeä tihertää: -Tätä en saa koskaan päähäni!

Mutta sitten kun läksy on luettu, älä istu sisällä äläkä rupea heikoksi lellipojaksi, joka ei kestä Jumalan vapaan ja raittiin tuulen puhallusta taivasalla. Riennä silloin ulos vuorille ja mäille, kesällä ja talvella, helteessä tai pakkasessa, se on samantekevää. ...

Saduissa törmää hyvin vahvaan arvomaailmaan, ja etenkin poikien pitäisi olla reippaita ulkoilmaihmisiä, ei heikkoja itkupillejä vaan vahvoja ja urheilullisia taistelijoita. Tekstin edessä suorastaan jähmettyy:  

Onhan sinun hyvä ja lämmin istua sisällä ja lämmitellä käsiäisi tulen ääressä. Pysy vain siinä, hemmoteltu poika, ja naura toisille, jotka ovat tarpeeksi tyhmiä juoksennellakseen ulkona talvipakkasessa. Sanonpa sinulle jotakin, jota et ehkä ole tullut ennen ajatelleeksi. Lellipojasta ei koskaan tule kunnon miestä. Pahempaa kuin paleltuneet sormet on olla koko ikänsä velttona raukkana. Sellaisen olisi parempi istua lasikaapissa tai elää ja kuolla saunan lauteilla. Sillä maailma ja elämä ovat usein kovakouraisia vastustajia. Pojalle ei sovi hieno neidin hipiä, joka ei mitään siedä, sillä silloin hän saa varmasti kokea paljon kovaa maailmassa.

 (Valtterin seikkailut. Valtteri toinen seikkailu, joka eräänä päivänä sattui Taivasmäen Sokerimaassa.)

Lopuksi tulee vielä isänmaallisuuus. Ja hurskaus, nöyryys, vanhempien kunnioittaminen ja tottelevaisuus. Näitä arvoja ja omaa suhtautumistaan niihin kannattaa miettiä itsekseen, ennen kuin lukee sadun lapselle. Myös siksi sadut kannattaa lukea ensin itse, että osaa arvioida, sopiiko satu omalle lapselle. Osa kirjan saduista jää odottamaan tulevaisuutta meidän perheessämme. Satu, kuten kaikki muukin lapsille esitettävä, saattaa olla liian pelottava tai hämmentävä. Joskus lapsi tuntuu kypsemmältä kuin onkaan, mutta kuultu tai nähty voi jäädä kummittelemaan mieleen ja jättää sinne turhaan kysymyksiä ja ajatuksia, joita pienen ei tarvitsisi vielä ollenkaan miettiä. Siksi joskus on tärkeää varjella lapsiaan myös saduilta. Mieleeni tulee esimerkiksi Topeliuksen tunnetuimpiin kuuluva Koivu ja tähti, jonka alussa kerrotaan näin: 

Lähes kaksisataa vuotta sitten oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi yltympäri maata, kaupunkeja ja kyliä paloi, viljavainioita tallattiin ja ihmisiä kuoli sadointuhansin miekkaan, nälkään, maanpakolaisuuteen ja hirvittäviin tauteihin. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuskaa ja verta; ja ne joissa toivo kauemmin eli, eivät lopulta enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kulki yli maamme kurittaen sitä ankarasti; sen ajan muistot eivät koskaan unohdu.

Tämän suuren onnettomuuden aikana tapahtui myös, että monta perhettä hajosi; jotkut vietiin vihollismaahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin tai kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestään, ei veli sisarestaan, eikä isä ja äiti tienneet lapsistaan, olivatko he vielä elossa vai jo kuolleet. Sen tähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa olevat palasivat kotiin, oli harvassa niitä, joiden ei tarvinnut ketään omaistansa kaivata ja itkeä.

Minä itse asiassa luin tämän, mutta onneksi me keskustelimme tästä heti, kesken sadun. Mutta olisin kyllä voinut jättää lukemattakin. Joskus arvioi väärin, kun kokonaisuus tekee niin vahvan, tietynlaisen jäljen. Ja tästä voi keskustella - olin juuri Satupäivän tapahtumassa, missä satua kertonut lastenkirjailija kertoi sodasta, ja toinen kirjailija keskeytti hänet ja muistutti kuulijakunnan nuoruudesta. Tähän toinen kirjailija vastasi, että hänestä viisivuotiaat voivat kuunnella sodasta ainakin tiettyyn rajaan asti, kun eivät näe kuvia. Kuvat on ne jotka vahingoittavat. Mitä mieltä sinä olet? 

****

Ps. Satupäivä, jota vietettiin valtakunnallisesti neljättä kertaa viime tiistaina, 18.10., Sadun päivänä, oli hieno tapahtuma, joka ainakin Helsingissä kirvoitti monia hyviä tapahtumia. Satupäivän nettisivut löytyvät täältä. Tästä kannattaa vihjata päiväkodeissa tai kouluissa ympäri Suomen, sillä he voivat tilata sadunkertojia vierailulle päiväkotiin, tai osallistua muulla tavoin Satupäivän moniin tapahtumiin. Itse olin Kaapelitehtaalla mainiossa Teatterimuseossa (jota voi suositella menovinkiksi kaikille!) kuuntelemassa paneelikeskustelua mm. pahuuden käsittelystä saduissa. Vinkin Satupäivään sain muuten Lastenkirjahyllyn mainiosta lastenkirjablogista, kiitos Rouva Huulle että mainostit päivää. Ensi vuonna tapahtuma järjestetään taas Sadun päivänä 18. lokakuuta.

Topeliuksen hengessä liikutaan myös arvostelemassani Tuula Karjalaisen hurmaavassa kuvakirjassa Kuin silloin ennen. Lasten elämää Rudolf Koivun kuvittamana. 
Erilaisen, kansainvälisen tuulahduksen satuihin antaa puolestaan arvioni Tarinatie-satukirjasta.


Muokattu 27.4.2012

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki. Lastenrunoja.

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki. Lastenrunoja.
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kirjapaja, 2011

Me olemme viime viikolla huristelleet kaupunkiin bussilla, ja katselleet ympärillämme siellä, käväisseet museossa, kirjastossa, uimahallissa ja lätkämatsissakin huutamassa. Ihan aamupalalla. Oman pöydän äärestä, suussa mysliä ja aamukahvia. Ja huutoakin on ollut pöydän ympärillä yhtä paljon kuin lätkämatsissa ikään, kun juuri kaksi vuotta täyttänyt kuopuksemme antaa kuulua, kuka käskee ja ketä. Jotta tunnelmaan on päästy hienosti. Tällainen kiertoajelu on ollut paljon hauskempaa kuin pukea päälle kaikki vällyt ja raahautua kylmin varpain kohteesta toiseen. Ainakin aamuisin ja ainakin uhmaisen kaksivuotiaan kanssa.

Tarkemmin sanoen, me olemme kiertäneet kaupunkia Jukka Itkosen kaupunkirunojen kera. Tähän tyyliin:

JÄÄHALLI

Jään pintaan piirtää kuvioita

luistimen terä. 

Yleisö mylvii,

meneillään on kolmas erä.

Kentällä on tuomareita, 

neljä ruutupaitaa. 

JÄÄHY! JÄÄHY!

Joku taklaa toisen

ihan väärin vasten laitaa. 

Musta kiekko jälleen

maalin ohi luikerteli, 

näyttää siltä, että

tulossa on tasapeli.

Rummut lujaa pärisevät, 

TUUT-TUUT! 

torvet soittaa.

Onko se niin tärkeätä,

että omat aina voittaa?

Lapsemme ovat tykänneet. Kaksivuotias on siis möykännyt, ja viisivuotias on kuunnellut mielissään. Pankki on jo luokiteltu tylsäksi paikaksi ja kaupunginjohtajan murheet pieneksi ("... siellä hän istuu huolissaan, koska silmään on mennyt roska.") ja lätkämatsi naurattaa. Minusta tämä on hauska, koska se kertoo lapselle paikoista ja asioista joista itse en aina muista tai osaa kertoa, koska pidän niitä niin itsestäänselvyytenä. Kuten nyt vaikka Maan alla:

Mitä pitkin vesi virtaa 

kaikkiin meidän taloihin?

Mitä pitkin sähkö kulkee

noihin katuvaloihin?

Vesijohdot, kaapelit, 

putket tarvitaan, 

että kaikki kaupungissa, 

saadaan toimimaan. 

Niinhän tässä elämässä 

monta kertaa käy:

kaikenlaista tapahtuu, 

vaikkei sitä näy.

Tunnustuksia

Olipa hauska saada tämä tunnustus ystävältäni, inspiroivan ja ihastuttavan Lumiomenan Katjalta. Kaunis kiitos! 

Samalla minun pitäisi paljastaa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni... Twende!


1. Olen aloittanut Suomen kielen ja kasvatustieteen opinnot ja pelkään, että lähiaikoina lukulistallani on todellakin vain lastenkirjoja lasten kanssa.

2. Luin viimeksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät, mutta koska kyseessä oli pikalaina, jouduin harppomaan kirjan liian nopeasti enkä ehtinyt lukea koko kirjaa mikä oli sääli.

3. Viime aikoina hyvin mieleen jäänyt kirja on ollut Volter Kilven postuumista julkaistu Gulliverin matka Fantomimian mantereelle. Se oli kerrassaan ihmeellinen. Sen kanssa en kokenut tarvetta hotkaista kirjaa, mikä oli mainiota. Samalla tavalla kävi hidaskäyntisen Pascal Mercierin Night Train to Lisbonin kanssa. Pidin myös Kajsa Ingemarssonin Inte enklare än så (2003, kirjaa ei ole suomennettu), vaikka se olikin ahmaisukirja (=luettava loppuun yhdellä istumalla).

4. Tyylini lukea on usein ahmaista kirja yhdellä haukkauksella, usein mutkia oikoen. Tai sitten luen samaa kirjaa jopa kuukausia. Kultaista välimuotoa, vaikka kovasti haluaisin ja yrittäisin, en mestaroi. 

5. Uusi kirjalahja, josta olen iloinnut erityisesti, on Wilson Kirwan Voihan Wilson. Positiivisia tarinoita. En malta odottaa että pääsemme lukemaan sitä!

6. Näin viikonloppuna Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris ja pidin kovasti!! Suosittelen lämpimästi!

7. Rakastan vieraita kieliä ja kulttuureita. Viimeksi asuessamme Keniassa opettelin swahilia. Twende tarkoittaakin let's go! Haluaisin oppia sujuvasti italiaa ja ruotsia. Ranska on kieli joka on minulle tosi kankea, ja vaikka olen lukenut sitä koulussa ainakin kolme vuotta, olen ihan aloittelija. Saksa on sen sijaan ystävä pitkän ajan takaa, mutta kirjoja en tykkää lukea saksaksi.   

8. Lempivärini on keltainen, ja saan voimaa väreistä. Siitä varmaankin bloginkin nimi, joka tuli sen kummemmin miettimättä. Rakastan aurinkoa ja lämpöä, joista saan valtavasti energiaa ja iloa! Inhoan silti auringossa makaamista enkä itse asiassa kestä liian kuumaa. Kuumin paikka, missä olen asunut, vaikka vain muutaman kuukauden, oli Texas, ja siellä oli minulle ihan liian kuumaa. Kuten myös Mombasassa. Nairobissa sen sijaan on ollut täydellisin ilmasto missä olen ollut. Ei ihme että ihminen on siltä päin kotoisin! 

Tove Jansson & Per-Olov Jansson: Outo vieras muumitalossa

Tove Jansson & Per-Olov Jansson: Outo vieras muumitalossa
Suomentanut Panu Pekkanen
Valokuvakuvitus Per-Olov Jansson
WSOY 2010
43 s.

Tämä ihastuttava kirja muutti viikonloppuna kirjahyllyymme täydentämään muumikirjan mentävää aukkoa. Ihanaa!

Ensin tunnustus: Tätä oli ihanaa lukea lämpöinen lapsi kainalossa tarhan jälkeen sohvalla, mutta kokonaan toisenlaiseen valoon kirja nousi illalla myöhään, vilttiin kääriytyneenä, kaakaomuki kädessä, lasten huoneen sinisellä sohvalla, vain himmeän lukulampun valaistessa huoneen ja ainoina ääninä lasten syvä hengitys, syystuuli sekä sateen ropina ikkunaan.


Eräänä yönä syksyn liepeillä oli täysikuu. Laakso oli äänetön, eikä tuulenhenkäyskään saanut merta väreilemään. Kaikki jotka asuivat tai yöpyivät muumiperheen talossa olivat sitä mieltä että oli sopiva aika mennä nukkumaan, mutta yksikään heistä ei sammuttanut lamppua. Heillä oli näet vahva tunne, että tämä yö oli epätavallinen. Aivan ehdottomasti ilmassa oli jotain salaperäistä. 

Kirjan kuvitus on valokuvia muumitalosta, jonka ovat rakentaneet Tuulikki Pietilä ja Pentti Eistola Tove Janssonin avustuksella. He tekivät kolmisin myös kaikki huonekalut. "Tähän kaikkeen kului paljon aikaa ja se oli valtavan hauskaa." Kirja on Tove Janssonin viimeinen muumikirja (1980). Sinisävyinen kirja on kuin tehty iltasatuihin peiton alla, syysiltoihin ja maagisiin hetkiin.   

Pikku Myy on kääriytynyt huopaan askarteluvajassa ja yrittää saada unen päästä kiinni, kun hän havahtuu jyrsimiseen. Rottia! Vai onko sittenkään? Joku myllästää talossa ja rymsteeraa huoneita, mutta kuka se on? 

Pikku Myy jatkoi matkaansa talon läpi yhä ylemmäksi, eikä hänellä ollut pitkiin aikoihin näin hauskaa. Portaat ja seinät natisivat ja narahtelivat, joka taholla näkymättömät ovet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen hiljaa, talo päästi huokauksen ja pidätti henkeään.

Tuolla istuu Ruttuvaari jaarittelemassa tähtitieteilijän kanssa, uunin päällä ärisee esi-isä, parvekkeella poukkoilevat Nyyti ja Tuittu, ullakolla ollaan uppouduttu satujen maailmaan, suursiivouksen tehnyt Miska on paennut majakkatorniin kirkumaan... Talohan on ihan täynnä vieraita! ... Lopulta salaisuus paljastuu. Ja oikeastaan, loppujen lopuksi, melkein kaikilla on salaisuuksia, joita EI haluta paljastaa muille. 

Auringonnousu oli tavattoman kaunis. Mereltä puhalsi leuto tuuli. Kun Tuu-tikki soitti. kaikki lakkasivat selittämästä ja pyytelemästä anteeksi ja yleensäkin touhottamasta, ja kaikista tuntui että eihän tässä sen enempää selvittämistä ollutkaan. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja lämmitti yhä enemmän. Päivästä oli tulossa kerrassaan upea. 

Lapsena muumit eivät oikeastaan kuuluneet lukemistooni muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joten muumien maailma jäi minulle hieman hämmästyttäväksi. Ehkä sitäkin nautinnollisempaa, ihmetteleväisempää ja ihailuntäyteisempää on sitten ollut tutustua heihin nyt.Viisivuotias tyttäreni kuuntelee mielihyvin melkein mitä vain, ja niinpä olemmekin lukeneet jo melkein kaikki muumiromaanit lukuunottamatta Muumipapan muistelmia ja Muumilaakson marraskuuta. Niissä on niin vangitseva ja mukanavieväinen tunnelma, että niitä taitaa olla ihana kuunnella! Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Muumipappa ja meri, jonka luimme kaukana kaukana kotoa, matkalla melkein yhtä oudossa ympäristössä kuin muumiperhe. (Onneksi silti aivan erilaisessa. Vaikka olen saaristofani, Majakkasaari ei olisi missään nimessä unelmapaikkani elää.) Ja muistan varmasti ikuisesti sen ihanan raukean iltapäivän, kun luimme silloin nelivuotiaan tyttäreni kanssa yhteen putkeen koko Muumit ja suuren tuhotulvan. Siihen meni varmasti kolme tuntia. Ei voisi olla parempaa!

Niin, ja sitten rakastin kirjan sisustusta! Nuo vanhat tavarat, tapetit, narisevat lautalattiat, sängyt, kakluunit, puuhella kupariastioineen ja kahvimyllyineen... Me olemme asuneet ennen vähän samanlaisessa talovanhuksessa, ja vaikka nyt on hyvä, on vanhassa talossa aivan ainutlaatuista taikaa! Samanlainen ihana muumitalo on rakennettu Tukholmaan Astrid Lindgrenin maailmaan Junibackeniin, missä on esillä myös Muumien talo. Olisin voinut jäädä taloon asumaan saman tien!

Tätä kirjaa voikin suositella paitsi Muumien, niin myös vanhojen talojen, nukkekotien, syysiltojen, salaperäisten tarinoiden ja sen sellaisen ystäville! 

***½

Astrid Lindgren: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston Lapset
Kuvitus Ilon Wikland
Suomentanut Laila Järvinen
Ruotsinkielinen alkuteos: Vi på Saltkråkan 1964
WSOY 1965 (6. painos 1984)
235 s.

Olemme pitkittäneet kesää peiton alla jo monta viikkoa. Kuvitelleet kiipeilevämme rantakallioilla, juoksevamme saariston hiekkateillä ja nuoleskelevamme jätskiä laiturilla heilutellen jalkoja vedessä. Ulkona on pimeää ja usein sateista, kolea merituuli puhaltaa kellastuvia lehtiä liian rivakasti alas puista, mutta me emme ole ajatelleet sitä, sillä me olemme uppoutuneet Saariston lasten verkkaiseen arkipäivään ja ikuiseen kesään Saltkråkanin saarella. Välillä olemme ehkä pitkästyneet, ja 5-vuotiaamme on muutaman kerran ihmetellyt, eikö kirja koskaan lopu, mutta eilen se sitten loppui, ikävä kyllä. Ja ainakin minulle jäi ikävä kirjan henkilöitä, niin syvästi me heidän maailmaansa upposimme.

Mv-kuvat sivulta http://www.astridlindgren.se 

Melkersonin perhe, eli Isä Melker, 19-vuotias isosisko Malin, 12-vuotiaat kaksospojat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias pikkuveli Pelle vuokraavat Saltkråkanin saarelta vanhan, viime vuosisadan alussa rakennetun punaisen taloröttelön, Nikkarilan, joka osoittautuu hieman erilaiseksi kuin kirjailija-isän haaveelliset kuvitelmat. Katosta sataa sisään ja kaikki on kylmää ja koleaa, mutta ei kestä silti viikkoakaan, kun Melkersonit ovat rakastuneet päätä pahkaa niin elämään kesäparatiisissaan kuin Saltkråkanin asukkaisiinkin; tomeraan pikku Pampulaan (kuvassa kesk.), puhua pälpättävään Stinaan (vas.), Södermanin pappaan, kaksosiin Teddyyn ja Freddyyn, kauppias Nisseen, lämminsydämiseen Märtaan ja moniin muihin.

Saltkråkanilla päivät täyttyvät kaikenlaisesta puuhasta ja leikistä ja ovat täynnä iloa ja surua. Molempia riittääkiin kylliksi liittyen niin huono-onnisiin veneretkiin, pelkoon talon menettämisestä kuin ennen kaikkea suuresti rakastettuihin lemmikkieläimiinkin - kaniin, hylkeeseen, karitsaan ja koiraan, puhumattakaan tietysti Pampulan uskollisesta ystävästä, bernhardilaiskoira Laivurista. Nykyhetkessä eletään vahvasti, huomisesta tai menneisyydestä ei huolita, ja aikaa on loputtomasti. Nämä ovat minusta kirjan ihanimpia asioita. Ja juuri niinhän lapsilla on tapana elää ja ajatella! Astrid Lindgren osaa mielettömän taitavasti upottaa aikuisenkin lapsen pään sisään, niin että isä Melkerin ajoittaiset huolet kirjottamisen, mönkään menneiden remointointien tai epäonnistumisen tunteiden kanssa tuntuvat lähinnä sympaattiseilta ja epäolennaisilta. Saman näkökulman kun osaisi säilyttää arjessakin!

Saariston lapset on ainoa Astrid Lindgrenin teoksista, jotka tehtiin suoraan televisioon (v. 1964) ja vasta sen jälkeen kirjaksi. Elokuva kirjasta valmistui vuonna 1968. Astrid Lindgren vietti itse saaristossa appivanhempiensa kesäpaikalla kesät kolmenkymmenen vuoden ajan, minkä jälkeen hän katsoi tietävänsä tarpeeksi saariston elämästä voidakseen kirjoittaa siitä! Ja Lindgren rakasti saaristopaikkaansa Furusundia, mikä totisesti näkyy; kirja on jatkuvaa ylistystä suvelle, saaristolle ja sen rehdeille, naapuria auttaville ihmisille, jotka saattavat aluksi suhtautua huvittuneina tukholmalaisperheeseen, mutta jotka tosi paikan tullen ovat yhtä lujia ystäviä kuin Saltkråkanin kalliot.

... Hän halusi nähdä kaiken, auringon, joka hehkui kiiltävässä vedenpinnassa, valkeat lokit, harmaat kalliot ja salmen toisella puolen olevat ranta-aitat, jotka kuvastuivat veteen selvästi. Hän tahtoi nähdä kaiken, mikä oli hänelle rakasta. Mieluimmin hän olisi tahtonut ojentaa kätensä ja taputtaa kaikkea.

- Minä istun täällä luultavasti koko yön, sanoi Melker. - Aina siihen asti, kunnes aurinko nousee. Tahdon nähdä myös aamuruskon. 

- Siihen Malin ei anna lupaa, vakuutti Pampula. 

Aamurusko, ajatteli Pelle, sen minäkin tahtoisin nähdä! Jos minulla olisi aamuruskon siivet, rakentaisin majani kauaksi meren äärelle... voi, riemua, heillä oli nyt maja, joka oli heidän omansa! Niin... heillä oli maja kaukana meren äärellä. 

Viisivuotiaani piti kirjasta, mutta kuten alussa mainitsin, kirjan verkkaiset päivät olivat hänelle ajoittain liiankin verkkaisia, ja hän kyllästyi välillä tarinointiin. Toisina iltoina hän taas kikattaa kihersi kirjan sattumuksille ja henkilöille. Minusta on ihanaa, että on tällainen kirja. Ei ole kauaa, kun luimme Ronja Ryövärintyttären, ja sitä taas tyttäreni kuunteli silmät jännityksestä kirkkaina, välillä liiankin kirkkaina ja pelokkaina. Saariston lapsissa ei ollut mitään uhkaavaa, sen sijaan se on fantastinen kuvaus saariston asukkaista ja lapsuuden vapaista leikeistä. Minä olen henkilökohtaisesti saaristofani, rakastan lokkien kirkunaa, kallioita, punaisia torppia ja meren mahtavuutta, joten luonnollisesti rakastin kirjaa. Tunsin myös suurta sielun sympatiaa Melkeriä kohtaan.

****